tiistai 20. marraskuuta 2012

Taide on vähemmän kuin 1/2

Baide 
Taide on ansiokas suomalaista ja osin kansainvälistäkin kuvataidetta harkitun coolisti peilaava lehti. Lehden kantava voima on ainakin taloudellisesti rivitaiteilijat, joihin harvemmin on käytetty palstatilaa tai kuvia. Tämän suhteen ei ole muutoksia luvassa, eikä se ole tarpeenkaan. Ehkäpä osa artikkeleistakin liippaa tätä kivijalkaa hieman hilserajan ilmavammalta puolen,  siksipä toivoisikin, että jutut palvelisivat enemmän koko kenttää taiteellisesta tasosta tinkimättä.

Olen lukenut Taidetta (no, lukenut ja lukenut...) kohta 30 vuotta. Tältä ajalta on jäänyt kunnolla mieleen vain yksi kirjoitus: Rosa Liksomin osin fiktiivinen kertomus Kalervo Palsasta numerosta 6/86 ”Veljeni pohjoisesta kylästä”. Vähitellen tässä alkaa uskoa, ettei toista vastaavaa äjäystä tekevää taidekirjoitusta tulekaan.

Kuvataiteilijalla on teoksissaan yllättävän usein jotain jekkua ja kujetta. Sitä samaa toivoisin näkeväni edes joskus myös kuvataidekirjoituksissa. Pakkoruotsimaisen taidejargonin ja pätemisen sijaan tarvittaisiin hukassaolemista ja outoa oivaltamista, fiktiota, huumoria ja hulluutta. Kirjoituksia, jotka peittäisivät kohteensa kuin villalankavirkkaus poliisiauton. Uppoaisi kohteeseensa kuin näyttelyvieras maitokärrillä vedettävään silikonipilluun. Eikä ollenkaan olisi pahitteeksi, jos kaiken saisi vielä kiinnostavien kuvien kanssa. Silloin ei hävettäisi kun kannessa paistaa Taide. Ei se, että kuvataide on sen ominut. Eikä tarvitsisi tuntea myötähäpeää kirjoittajien kapulasta, lokeroinnista eikä muustakaan taiteen sterilisoinnista. Niin kauan kunnes joku älyäisi kirjoittaa taiteilijuuden varaan rakennetusta identiteetistä kylvöalustana kaikelle turhalle katkerudelle, hävetä voisi vain omaa vaatimatonta tekemistään.


Taiteen apostoli



Lokeroitu villi

Selailukappale

lauantai 3. marraskuuta 2012

Viinijärveltä Oriveden kesään


Viinijärvellä peruskoulun kuvisluokka täyttyy illalla mummoista ja teinitytöistä. Mitäs tänään tehdään, tulee kansalaisopiston opiskelijoilta kuin yhdestä suusta. Laitan kasettipesään Gryphonia. Tällä kertaa tätä. Piirtäkää musiikkia. Tuotokset alkavat hahmottua: nuotteja viivastoilla tai ilman, rumpua, kitaraa, laulajaa ja  kaikkea musiikin välineistöä. Sentään yksi psykedeelinen viivasto. Joku vääntää hevosta. Osa porukasta hamuaa jo uutta tehtävää, uutta tosiaan. Alistuneesti alan valmistaa perinteistä piirrosmallia pöydälle sammaloituneista oksista ja kipsipäästä.

Käsitys piirtämisestä realistisena kuvittamisena on joillekin uskomattoman pinttynyt. Mitä se oikein piirtäminen oikein on? (Entä väärin?) Onko se vain tie, joka vie mukanaan niin piirtäjän kuin katsojan, ilman suoriutumisen paineita. Olisiko opettamisessa liikuttava laulun ja äänenhallinnan kaltaisilla alueilla. 

Viisitoista vuotta myöhemmin Viinijärven opetuksista mietin samoja juttuja Oriveden kesässä. Miten piirtämistä voisi opettaa projisoiden sen alusta alkaen nykytaiteen kenttään sisältöineen? En vain pysty opettamaan elävän mallin piirtämistä tai kipsipiirtämistä valoöörillä tai muuta hinkkaamiseen perustuvaa varjostustekniikkaa, pyörien kukkona oppilasparkojen selkien  takana.

Piirustustuksen opettamisen uusiutuminen on hidasta, vaikka nykytaide menee menojaan ties minne. Kukapa nyt uskoisi kuvataiteilijoiden viis veisaavan siitä, mihin heidän oppilaansa varjostustekniikoitaan tarvitsevat. En usko myöskään siihen, etteivät he haluaisi harrastajien tai ns. ”puoliammattilaisten” kehittyvän ilmaisemaan itseään piirtämällä.

Onko vielä opeteltava perusteita, kuten varjostustekniikkaa, anatomiaa, kontrapostoja ym. joita ei tietenkään milloinkaan näy missään biennaaleissa. Tai jos näkyisikin, niin aivan eri tasolla, vaikkapa keittiöntasolla. Kuokitaan syvällä suossa, kun liitoharjoitukset palvelisi paremmin nykytaiteen kenttää. 

Piirtämään oppii vain viivaa vetämällä. Siksipä siihen hommaan pitäisikin heti ryhtyä, eikä vain tuottaa hiilen varjostusrapinaa muuten niin painostavan hiljaisuuden vallitessa luokkaa. 

Mallipiirustusta pitää olla osana opetusta, mutta sen asema lähes kaiken käytettävissä olevan ajan vievänä pohjanrakentajana on mielestäni kyseenalainen. Myös motivaatio mallipiirtämisen ja muihin tutkielmaharjoitteisiin pitäisi tulla omista lähtökohdista eikä opettajan kaikkitietävästä asenteesta. Mallia ei pitäisi heittää poiskaan, vaan saada alusta alken omista taiteellisista lähtökohdista alkava vuorovaikutus alastomaan (tai puettuun) malliin, ilman loputtomiin nähtyjä malliposeerauksia ja oikeinpiirtämisen painolastia. 

Piirtäminen on ajattelua, jonka välineenä on viiva. Sisällöllisen että muodollisen ajatuksen vuorovaikutus jo piirretyssä suhteessa tulevaan viivaan. Verrattuna maalaamiseen tai varjostamiseen se on nopeampi ja vaivattomampi. Siten parhaimpiin kuuluva nykytaiteen tekotapa sellaisenaan tai luonnosteluun.


Oriveden opiston Havainnosta omaan viivaan -kurssilta
Erkki Nieminen piirroksineen

Ulla Roivaisen kollaasi

Kristiina Korjosen työpiste

Minna Lumme
Orivedellä heinäkuinen viikko on alkanut sateisesti , sisällä on ähötettävä vaikka suunitelmat olivat lammenrantaan piirretyt. Nuori nainen seisooo liikkumatta taustakankaiden edessä lämpöpuhaltimen huristessa. 

En muista mallin nimeä ja malliksi ei sanota ikinä mallia.

- Anteeksi taisin unohtaa sinun nimesi, tuo nimimuisti on mikä on.
- Eeva, muista asusta
- Joo Eeva, muistan, taitaa olla vartti täynnä.

Erkki, eläkeellä oleva pastori jatkaa vielä, vaikka Eeva polttelee jo ulkona tupakkaa kylpytakki yllään sateen ripeksiessä.

-Erkki anna mennä vaan , vaikka itseäni oli opetettu, että piirtäminen on väliajalla kielletty.

Katson aikaansaannosta, ronski piirros muistuttaa Veksi Salmea. Mieleen hiipii ajatus, että tästä tulee hyvä kurssi.

Kuvat Raija Tähkiö


perjantai 19. lokakuuta 2012

Niljakas läähätys

Sekavaa vaa
Jaloissa tuntuu ensin voimattomuuus ja sitten alkaa särkeä kantapäitä. On heittäydyttävä kesken työn sänkyyn. Tuvassa on lämpö noussut vuorokaudessa seitsämästä neljääntoista asteeseen, mutta kamarissa on kaksikymmentäkolme astetta. Silti vilu puistattaa hartioita.

Levottoman unen ja valveen rajalla tajuaa, että kuume nousee. Ilta hämärtyy, metsänraja tummuu. Eikö syysloman aikaan kolmeksi päiväksi valittu yksinäisyys mökillä ollutkaan hyvä ajatus, kun ei jaksa hakea tuvasta radiota tai sytytellä edes kynttilöitä ja lamppuja. Hiljaisuus ja pimeä.



Korppi ja ketarat

Naapuriin on matkaa kilometri eikä autoa pihassa. Pieni rapina jossain vintillä . Mielessä käy ajatus piirtämisestä kuumehorkassa ledvaloilla pöydän ääressä extremekokemuksena. Pystyyn nousemisen jälkeen tajuaa että ei ehkä sittenkään. Aavistus siitä, että viikko saattaa mennä ilman viivan viivaa. Riittää kun hakee yöksi käsikopelolla vesikannun sängynviereen, vettä on juotava. Sänky imee sisuksiinsa kuin kohtuun sikiöasennossa. Unenpätkiä ja houreisia ajatuksia. Yö jatkuu ja on alkanut satamaan.

Vessahätä tarkoittaa että on kaivettava taskulamppu, sadetakki ja kumiterät. Ulos menemistä haluaa venyttää viimetippaan. Paluu on kahta auvoisempaa lämpimiin lakanoihin. Herätessä on yltäpäältä hiessä. Olo on niljakas. Pimeä jatkuu. Kello on kolme.
Metsän niljakas läähätys
Nuket nukkumaan


sunnuntai 2. syyskuuta 2012

Secco ja hiili

Willa Macin eteisaulan seinät huokuvat himmeää secco-oranssia ja keltaista. Secco on kuivaaan kalkkiseinään pigmenttivedellä maalattua pintaa (fresco maalataan märälle laastille).

Muut näyttelyhuoneet on telattu lateksilla yhtä voimallisin sävyin.

Yleisnäkymä aulatilasta (seinät seccomaalattu)

Nauloja voi naputella taulunripustaja  näille talotohtorin vierastamille pinnoille, mutta seccoseinille nauloja ei tee mieli lyödä, joten aulaan teokset roikotetaan yläkiskoista. Värilliset seinät galleriassa on otettava uutena haasteena, kun kaikki on nykyään niin valkoista. Joitakin patinoituneita seiniä kyllä näkee silloin tällöin.

Ihmeparaneminen


Kun saapuu valkoseinäiseen näyttelytilaan ripustamaan, tuntuu kuin kaikki alkaisi tyhjästä. Jo oleminen tyhjässä huoneessa on harvinainen kokemus nykyajassa. Tässä taas on aloitettava kuin  puolittain täydestä, ja sovitettava työt jo siellä oleviin väriseiniin. Hetki, jolloin näkee valmiit teokset seinillä on jännittävä vaihe, jossa tulee aina yllätyksiä. Homman voi tyriä, jos siihen ei ole varautunut tai jopa tehnyt teoksia jotain tiettyä taustaväriä ajatellen, jolloin seinä jatkaa työtä ja on sen osa.

Himmeään seccopintaan olin suunnitellut ripustavani jonkin isoista hiilipiirustuksistani mustavalkoskaalalla. Punaoransilla seinällä se toimikin, mutta lämmin keltainen seinä, lämpimänsävyiset paperit ja lämminvoittoiset valospotit hengittivät vain ulospäin.

Valkoiset vitriinilaatikkokehykset  sytyttivät piirrokset paremmin henkiin. 

Poltettu oranssi, tussi


Piirtäjän kammio, installaatio


perjantai 24. elokuuta 2012

Willa Mac: Mustemeri cruises





Mustemeri nousee työhuoneen lattialta horisonttiin, maininkeja on mopattavaksi asti. Puuttuu vain selkälokin ääni, siipien profiilia voi ihailla satunnaisesti työhuoneen ikkunasta.




Näyttely Tampereen Willa Macissa on työhuoneella levällään ja kelluvana. Töiden nimet tippuvat jalkarätin kokoisina lumihiutaleina naamaan: Mantsurian kukkulat ja Poikiminen.