Vieremän Koitto

Vieremän Koitto, 2011

Liisterikeli liimaa sukset latuun ja paidan selkään, ehkä olisi sittenkin pitänyt laittaa kynttilää suksen pohjaan lipsumisen kustannuksella. Kun joudun antamaan latua perässä lähtijälle mieleen hiipii tietoisuus, ettei lusikkaa nyt tulekaan. Koulun uudesta televisiosta on katsottu koko edellinen viikko Grenoblen olympialaisten hiihtolajeja.

Tulokset ovat ihmeellisesti säilyneet jossain aivojen sopukoissa tänne asti: Franco Nones, Italia - kultaa, Harald Grönningen, Norja - kultaa. Eero Mäntyranta, Suomi - hopeaa ja pronssia, ja viestissä Vyacheslav Vedeninin kanssa loppusuoran kamppailun voitto pronssista.

Uusimpien kisojen metallit ovat pyyhkiytyneet takaraivosta lähes kaikki. Kuka muistaa Lake Placidin 15 kilometrin pronssimitalimiehen nimeä? En minä ainakaan.

Koko syksy oli kannettu Iisalmen sanomaa ja Maaseudun tulevaisuutta koululle paperikeräykseen, jotta koululle Matkusjoen varrelle saataisiin televisio, ja saatiinhan se. Olympialaisten avajaispäivänä se oli luokan nurkkaan ilmestynyt. Välitunnilla hiihdettiin  puolen kilometrin lenkkiä, laulutunnilla laulettiin  jalkapotkee suksinotkeeta sujuilevasti. Sitten viisi kilometriä hiihtämällä kotiin.

Kesäyö työhuoneella

Dioraama pohjoisessa valossa

Ikkuna pohjoisella seinällä tuo kesäyön työhuoneeseen. Viimeiset auringonsäteet valaisevat paperit. Lokin lentävään varjoon ei ehtinyt kamera mukaan, mutta kokeillaan ensi kerralla luontokuvaajan apua eli kalanraatoa ikkunalaudalla.

Työhuoneeni oli tarkoitus ottaa mukaan Mylly Summer -näyttelyyn vain osittain. Rakennusmuovi, jolla oli tarkoitus paitsi vangita viileää valoa sekä sen piti toimia samalla myös verhona yksityisyydelle, toimi kuitenkin vain puolittain paljastamalla työhuoneen yksityisyyden.

Installaatiossa muovin transparenttisuus toimii parhaiten. K-raudan kassalla viiden kilon rakennusmuovirulla kainalossa saa kuitenkin  pohtimaan ympäristöasioita. Ennen vastaavat ovat olleet kierrätysmateriaaleja.

Jospa nyt kykenisi viettämään lomaa.

https://www.facebook.com/events/682726588419581/https://www.facebook.com/events/682726588419581/

Aasinpään jatkaminen

Pilalle mennyt työ. Tämmöisenään tätä ei enää ole, olkoonpa tämä työn nimi sitten vaikka Pässinpökkimät

Pilalle meni piirros, ei voi mitään - enää. Menetettyä ei saa takaisin, jäljellä on vain menetyksestä muistuttamassa valokuva, josta näkee, että ihan kelpo työhän se olisi ollut. Onnistumisen tunnetta ei vain koskaan tullut. Hieno peli vaikka ei soinutkaan. Onnistumisen tunne palkitsee puurtamisen, vaikka seuraava päivä kertookin yleensä totuuden.

Joskus työ tulee vaivattomasti ja nopeasti, syntyy onnellisten tähtien alla. Joku työ on taas yritysten ja uuvuttavien päällekkäisyyksien työstämisen kamppailu, jossa jokin kiehtoo sitä jatkamaan, mutta kokonaisuus ei vain toimi ei sitten millään. Menetetyssä työssä ei ollut kysymys tästä prosessista, vaan kaikki meni hyvin alusta alkaen, mutta tarpeettomassa jatkamisessa kaikki hieno teoksessa pakeni kuin mittarin elohopea paukkupakkasessa näkymättömiin.

Aloitin maalauksen opiskelun Osmo Monton maalausryhmässä 80-luvulla Iisalmessa. Erään työni aiheena oli poika ja aasi. Teos sai suurta ihailua sekä opettajalta että muilta opiskelijoilta.  Kysymys ei kylläkään ollut taidosta vaan tuurista. Monton mielestä teos oli sopiva kurssin kevätnäyttelyyn, ja: ”elä vain enää mene jatkamaan sitä”, sanoi Monto. Aasiakin kehuttiin hyvin maalattuna lehmänä.

Mietin, miksihän se aasi näyttää lehmältä. Aasin kuvia katsellessani tulin siihen tulokseen että aasilla on pitempi pää. Seuraavalla kerralla aloin päätä korjailemaan ja arvaanhan se miten siinä kävi, kaikki herkkyys maalauksesta hulahti pois aasin esittävyyden kustannukselta. Myöhemmin sain jonkun asetelman onnistumaan. Tämän teoksen Monto ottikin huostaansa ja sanoi, että tämän saat vasta kevätnäyttelyn jälkeen ettet vain ala taas aasinpäitä jatkamaan. 

Aasinpäätä on silloin tällöin tullut jatkettua , mutta onneksi harvemmin .

Drawing in the flesh

Piirtäjän näkökulma

Vantaan taidemuseo 13. 2-7.9.2013

Vantaan kaupunki - Näyttelyt nyt

Puhuvat päät kertovat vuorotellen siitä, mitä piirtäminen heille on. Taiteilijoiden esittelyvideolla on musta tausta, niinpä iho hehkuu kuin barokkimaalauksesta. Sanat saavat painoarvoa. Vakavailmeiset miehet puhuvat kuin ministerit. Elina Merenmieheltä irtoaa hymykin. Henry Wuorila-Stenberg puhelee rauhaisaan tahtiinsa, että on pelkästään piirtänyt viimeiset kolme vuotta ja siksipä työhuoneella olo ei tunnukkaan enää sellituomiolta. Teemu Mäki kiteyttää osionsa piirtämällä luodusta maailmankatsomuksesta. Stiina Saaristolle työskentely on meditaatiota, jossa ei ole juuri sijaa sattumalle, kaikki on rakennettava tyhjästä, eikä piirtäjä saa mitään ilmaiseksi. Juha Sääski aikoo jatkaa piirtämistä kun on nyt siihen uppoutunut.

Videon on tehnyt Mika Karhu, joka on myös kuratoinut tämän Vantaan taidemuseon näyttelyn Drawinig in the flesh. Näyttelyssä on mukana 16 tekijää. Kuraattorin tietäen arvaa, ettei tilaisuus ollut formalistien. Valitut ovat pitkälti taiteen – ja ehkäpä jotkut myös elämänkatsomukseltaankin Karhun kaltaisia. Siksipä näyttely pysyykin tiukkana ja tyylikkäänä pakettina. Eihän tekniikka voikaan olla mikään näyttelyn kasaamisperuste vaan sisältö. Mustavalkoisuuden ohella väriä hyökyy töistä niin vasemmalta kuin oikealta, edestä ja takaa. 

Johtuneeko se siitä, että valitut ovat pitkälti taidemaalareita. Jos jotain jäin kaipaamaan näyttelystä, niin artonurromaista pohdiskelevaa systeemipiirtämistä tai eevatiisalamaista viivavirtuoositeettiä. Mika Karhu oli itse mukana upealla Anatomy of Pain –sarjalla, jonka hän oli toteuttanut tussimaalaamisella. Huomio kiinnnittyi siihen, että nämä pienet työt olivat kehyksissä ja paspiksissa, joka sopi niille yllättävän hyvin. Mukana on vielä yksi suurempi hiilityö, joista Karhu tunnetaan , säämiskällä hangattua hiilipintaa cansonin rullapaperille, joita olen jossain yhteydessä sanonut maalauksiksi hiilellä.

Näyttely laajene Juha-Heikki Tihisen kuratoimalla taidehistoriallisella näkökulmalla, joka oli koottu eri taidemuseoiden kokoelmista; pieteetillä kasattu kokonaisuus , piirustuksia päällekkäin ja viiden sentin raolla mestareita vieri vieressä suuri tila täynnä. Kun aloin siihen syventyä, tajusin että en sitten ehdikään samalla seutulipulla takaisin Helsinkiin.

Kolmas saman teeman kokonaisuus on Vantaan taidemuseon kokoelmista koottu  pieneen vaihtuvien näyttelyiden tilaan. Kuraattorina museoamanuenssi Päivi Rainio. Yllätys oli melkoinen mennessäni tilaan, kun viisi omaa piirustusta vuodelta 1999 fläsähti päin näköä. Yhden piirrokseni nimi on Myöhemmin tajuttu moka, katsellessani sitä tuumin, että nytköhän tässä tajuan mikä se moka oli vuodelta 1999. Oma piirustus on hidas peili vanhoihin aivotuksiin, hieman pelottavakin. 

Ajatetellaanpa taiteilijoita, jotka näkevät yllättäen töitänsä 50 vuoden kuluttua, kun koko taiteen kenttä sekä koko maailma on muuttunut ihan toiseksi. Mienkä he sen kokevat. Kotiin palatessani alkoi tuo vuosikerta -99 kiinnostaa niin, että kaivoin esille nipun mitä sen aikaisista teoksista oli jäänyt jäljelle. 

Toivoisi että Vantaan taidemuseo saisi näyttelystään arvoisensa huomion ja paljon hatunnostoja, sillä harvinaisesta herkustahan tässä on kyse. Piirustusnäyttelyitä toivoisin lisää, vaikka onhan niitä juuri nyt (helmikuun lopulla) Helsingissä niin runsaasti kuin pato olisi murtunut. On Arto Nurro Forum Boxissa kolmiulotteisilla lyijynkynän harmailla teoksillaan, jotka ovat kiinnostavasti piirroksen ja veistoksen välitilassa. On Kiasmassa romanialainen Dan Perjovschi Irti kehyksistä -piirustusinstlaatiollaan. On Galleria Amassa Tuuli-Anna Viitanen herkillä piiroksillaan. Ja onpas vielä Sinebrychoffilla muuan Michelangelokin.

Keittiönkaappi-uskonto

Väripiirustusharjoitelma  250x 90cm (vaiheessa)

Kunpa vain voisi keskittyä piirtämiseen koko päiviensä kulun, mutta kaikenlaisten maallisten asioiden hoitaminen meinaa viedä kaiken mahdollisen käytettävissä olevan ajan näyttöapurahakaavakkeen täyttämisineen ja siitä seuraavine tulostusmusteen perässä juoksemisineen. Jos työhuoneelle ehtii, niin paras valo on jo ohi. Värikasettia ei ollut, mutta purettavassa kuormassa kuulemma ehkä olisi. Kaikki tuntuu unelta, jossa pitäisi toimia nopeasti, mutta aika ja tila ovat kuin joustavassa liimassa josta ei pääse mihinkään.

Se oli joku näistä melko puustistopi-keittiömyymälöistä, josta löysin itseni odottelemasta magentaa vetolaatikoita lumsutellen. Tuntui kuin olisin ollut väärässä paikassa tai ruumiissa. Muoviin puristetut lastulevyrakenteet veivät hapen aivoista, ihan kuin ilma olisi ollut  ohuempaa tai se oli paennut hintoihin. Ohimoita alkoi jo puristamaan, kun myyjän mieliksi olisi pitänyt vielä ihastella ovimallien hämmästyttävän laajaa kavalkadia. Asiakkaina oli myös pariskunta joka suhtautui  rituaaliin asiaankuuluvalla hartaudella ja he loivat hyväksyviä nyökkäyksiä sopivan epäsymmetriseen tahtiin kohden taskulaskinta näpyttävää myyjää. Anaerobinen tila aivoissa sai minut ryntäämään työhuoneelle.

Työhuone kylpi talven  matalan valon auringossa, sellaisessa, joka tulee silmäpohjien kautta aivoihin ja siitä virraten kaikkialle kehoon, sormiin, jotka hamuaisivat jo liitua, mutta kuitenkin pitäisi vielä malttaa. D-vitamiinia viistosta juuri horisontin yläpuolelta. Edellisten päivien väriviivakokeilu lyö ensin vasten kasvoja. Sitten näyttäisi jo toimivankin, mutta ei nyt kuitenkaan ihan. Piirustuksen ja maalauksen rajapinta on vähähappista aluetta sekin. Kun tulee enemmän, pitää karsia ja on mentävä  realismin ikeen alitajuisista valjaista läpi. 

Laitan värikokeilun syrjään ja otan hiilityöt esille. Katson kaapin takaa kurkistavaa värikokeilua, se vie huomioni. Voi saamattomuuden turhaa päivää, sellaista joka vie voimat ja tuo kiukun. Kaapin takaa yhä irvistää kutsuvasti tuo värityö. Se pitää viedä pois  työhuoneelta häiritsemästä. Ajatuksissa se kuitenkin viekotteli yhä syvemmälle houkutuksiinsa. Se oli haettava takaisin.

Taide on vähemmän kuin 1/2

Baide 

Taide on ansiokas suomalaista ja osin kansainvälistäkin kuvataidetta harkitun coolisti peilaava lehti. Lehden kantava voima on ainakin taloudellisesti rivitaiteilijat, joihin harvemmin on käytetty palstatilaa tai kuvia. Tämän suhteen ei ole muutoksia luvassa, eikä se ole tarpeenkaan. Ehkäpä osa artikkeleistakin liippaa tätä kivijalkaa hieman hilserajan ilmavammalta puolen,  siksipä toivoisikin, että jutut palvelisivat enemmän koko kenttää taiteellisesta tasosta tinkimättä.

Olen lukenut Taidetta (no, lukenut ja lukenut...) kohta 30 vuotta. Tältä ajalta on jäänyt kunnolla mieleen vain yksi kirjoitus: Rosa Liksomin osin fiktiivinen kertomus Kalervo Palsasta numerosta 6/86 ”Veljeni pohjoisesta kylästä”. Vähitellen tässä alkaa uskoa, ettei toista vastaavaa äjäystä tekevää taidekirjoitusta tulekaan.

Kuvataiteilijalla on teoksissaan yllättävän usein jotain jekkua ja kujetta. Sitä samaa toivoisin näkeväni edes joskus myös kuvataidekirjoituksissa. Pakkoruotsimaisen taidejargonin ja pätemisen sijaan tarvittaisiin hukassaolemista ja outoa oivaltamista, fiktiota, huumoria ja hulluutta. Kirjoituksia, jotka peittäisivät kohteensa kuin villalankavirkkaus poliisiauton. Uppoaisi kohteeseensa kuin näyttelyvieras maitokärrillä vedettävään silikonipilluun. Eikä ollenkaan olisi pahitteeksi, jos kaiken saisi vielä kiinnostavien kuvien kanssa. Silloin ei hävettäisi kun kannessa paistaa Taide. Ei se, että kuvataide on sen ominut. Eikä tarvitsisi tuntea myötähäpeää kirjoittajien kapulasta, lokeroinnista eikä muustakaan taiteen sterilisoinnista. Niin kauan kunnes joku älyäisi kirjoittaa taiteilijuuden varaan rakennetusta identiteetistä kylvöalustana kaikelle turhalle katkerudelle, hävetä voisi vain omaa vaatimatonta tekemistään.

Taiteen apostoli

Lokeroitu villi

Selailukappale