lauantai 3. marraskuuta 2012

Viinijärveltä Oriveden kesään


Viinijärvellä peruskoulun kuvisluokka täyttyy illalla mummoista ja teinitytöistä. Mitäs tänään tehdään, tulee kansalaisopiston opiskelijoilta kuin yhdestä suusta. Laitan kasettipesään Gryphonia. Tällä kertaa tätä. Piirtäkää musiikkia. Tuotokset alkavat hahmottua: nuotteja viivastoilla tai ilman, rumpua, kitaraa, laulajaa ja  kaikkea musiikin välineistöä. Sentään yksi psykedeelinen viivasto. Joku vääntää hevosta. Osa porukasta hamuaa jo uutta tehtävää, uutta tosiaan. Alistuneesti alan valmistaa perinteistä piirrosmallia pöydälle sammaloituneista oksista ja kipsipäästä.

Käsitys piirtämisestä realistisena kuvittamisena on joillekin uskomattoman pinttynyt. Mitä se oikein piirtäminen oikein on? (Entä väärin?) Onko se vain tie, joka vie mukanaan niin piirtäjän kuin katsojan, ilman suoriutumisen paineita. Olisiko opettamisessa liikuttava laulun ja äänenhallinnan kaltaisilla alueilla. 

Viisitoista vuotta myöhemmin Viinijärven opetuksista mietin samoja juttuja Oriveden kesässä. Miten piirtämistä voisi opettaa projisoiden sen alusta alkaen nykytaiteen kenttään sisältöineen? En vain pysty opettamaan elävän mallin piirtämistä tai kipsipiirtämistä valoöörillä tai muuta hinkkaamiseen perustuvaa varjostustekniikkaa, pyörien kukkona oppilasparkojen selkien  takana.

Piirustustuksen opettamisen uusiutuminen on hidasta, vaikka nykytaide menee menojaan ties minne. Kukapa nyt uskoisi kuvataiteilijoiden viis veisaavan siitä, mihin heidän oppilaansa varjostustekniikoitaan tarvitsevat. En usko myöskään siihen, etteivät he haluaisi harrastajien tai ns. ”puoliammattilaisten” kehittyvän ilmaisemaan itseään piirtämällä.

Onko vielä opeteltava perusteita, kuten varjostustekniikkaa, anatomiaa, kontrapostoja ym. joita ei tietenkään milloinkaan näy missään biennaaleissa. Tai jos näkyisikin, niin aivan eri tasolla, vaikkapa keittiöntasolla. Kuokitaan syvällä suossa, kun liitoharjoitukset palvelisi paremmin nykytaiteen kenttää. 

Piirtämään oppii vain viivaa vetämällä. Siksipä siihen hommaan pitäisikin heti ryhtyä, eikä vain tuottaa hiilen varjostusrapinaa muuten niin painostavan hiljaisuuden vallitessa luokkaa. 

Mallipiirustusta pitää olla osana opetusta, mutta sen asema lähes kaiken käytettävissä olevan ajan vievänä pohjanrakentajana on mielestäni kyseenalainen. Myös motivaatio mallipiirtämisen ja muihin tutkielmaharjoitteisiin pitäisi tulla omista lähtökohdista eikä opettajan kaikkitietävästä asenteesta. Mallia ei pitäisi heittää poiskaan, vaan saada alusta alken omista taiteellisista lähtökohdista alkava vuorovaikutus alastomaan (tai puettuun) malliin, ilman loputtomiin nähtyjä malliposeerauksia ja oikeinpiirtämisen painolastia. 

Piirtäminen on ajattelua, jonka välineenä on viiva. Sisällöllisen että muodollisen ajatuksen vuorovaikutus jo piirretyssä suhteessa tulevaan viivaan. Verrattuna maalaamiseen tai varjostamiseen se on nopeampi ja vaivattomampi. Siten parhaimpiin kuuluva nykytaiteen tekotapa sellaisenaan tai luonnosteluun.


Oriveden opiston Havainnosta omaan viivaan -kurssilta
Erkki Nieminen piirroksineen

Ulla Roivaisen kollaasi

Kristiina Korjosen työpiste

Minna Lumme
Orivedellä heinäkuinen viikko on alkanut sateisesti , sisällä on ähötettävä vaikka suunitelmat olivat lammenrantaan piirretyt. Nuori nainen seisooo liikkumatta taustakankaiden edessä lämpöpuhaltimen huristessa. 

En muista mallin nimeä ja malliksi ei sanota ikinä mallia.

- Anteeksi taisin unohtaa sinun nimesi, tuo nimimuisti on mikä on.
- Eeva, muista asusta
- Joo Eeva, muistan, taitaa olla vartti täynnä.

Erkki, eläkeellä oleva pastori jatkaa vielä, vaikka Eeva polttelee jo ulkona tupakkaa kylpytakki yllään sateen ripeksiessä.

-Erkki anna mennä vaan , vaikka itseäni oli opetettu, että piirtäminen on väliajalla kielletty.

Katson aikaansaannosta, ronski piirros muistuttaa Veksi Salmea. Mieleen hiipii ajatus, että tästä tulee hyvä kurssi.

Kuvat Raija Tähkiö


2 kommenttia:

  1. Loistavia ajatuksia, KIITOS!
    Muistan kun pidit Portaanpäässä meille piirustuskurssia ja ihailin jo silloin sinun viivankäyttöäsi. Itse en vain saanut viivaa lentämään siten kuin halusin, en osannut päästää irti. Jotenkin sitä tosiaan on jumiutunut siihen "oikeaan tapaan" piirtää vaikka välillä on erittäin virkistävää että antaa vain mennä. Jälkikäteen mietin että itselläni olisi voinut toimia vaikka se että olisi laittanut silmät kiinni, jolloin ei olisi voinut keskittyä siihen esittävyyteen. Silloin se VIIVAAN keskittyminen kasvaisi. Aistii sen miten hiili liikkuu kädessä ja paperilla. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan oivaltaa uutta?

    Kuten sanoit, minustakaan mallista piirtämistä ei tulisi hylätä, itse tykkäsin Ingmanilla piirtää kipsipäitä (keskittyä yhteen aiheeseen pitkäksi ajaksi), mutta sen ei tulisi olla se lähtökohta. Toki jokaisella on oma tyyli piirtää, mutta se oma viiva löytyy vain kokeilemalla ja irrottelemalla, ehkä huomaamattakin sitten kun uskaltaa irrottautua säännöistä.
    Lisäksi tykkäsin croquis-piirtämisestä, sillä siinä aika rajoittaa liikaa miettimistä. Tulee vain katsoa mallin ääriviivoja ja keskittyä niihin.

    Minusta on hienoa että jaksat välittää tuleville taiteilijoille ja harrastajille viivan tärkeyttä.

    Hyvää viikonloppua sateisesta harmaudesta huolimatta. Tosin nyt kun katsoo ulos, harmaudessa on jotain sinun töittesi kaltaista :)

    VastaaPoista
  2. Räntää sataa.

    Muistan hyvin Portaanpään käsivarapiirustuskurssin (TAIKin kurssi). En kyllä hirveästi painottanut opetuksessa viivan "karraktäärisyyttä" silloinkaan, vaan ihan perusviivan varmuutta, jolla voi rakentaa sommittelua, tasoja, jännitteitä ym.

    VastaaPoista