tiistai 25. toukokuuta 2010

Uhuu... se on liha joka puhuu


Katumusharjoitus, 2004.
Tämän työn ideana oli kuvata
syyllisyyden tuskaa ja milläs muulla se tapahtuu paremmin tässä kulttuurissa kuin kärsivällä lihalla.

Ruumiillisuus on se juttu, joka minua kiinnostaa elämässä ja taiteessa. On vahva vietti katsoa ja tehdä kuvaa tuolta pohjalta. Iho, liha, veri, luusto, suonisto, hermosto ynnä muu ovat ne asiat, jotka puhuvat minulle elämisen kieltä, varsinkin sitä miltä elämä tuntuu, miten se koetaan ja miten kuvan kautta voi jakaa näitä tuntemuksia.

Kun katselee vaikka Marlene Dumasin maalauksia alastomista ihmisistä, niin siinä nämä elementit elämää varten ovat suoraan katsottavissa. Siinä mistä tässä on kysymys, ei tarvita sanoja, ei pohdintoja siitä, mikä on pornografiaa ja mikä taidetta, riittää kun työt ovat hyviä. Voi tietenkin pohtia miksi takapuoli on erilainen osa ihmisessä katsottavaksi kuin vaikkapa olkapää.

Lucian Freudin maalaukset alastomista makaavista ihmisistä tuntuvat hikoavan, niin että hajunkin melkein voi aistia. Ollaan ihmisen fysikaalisen polttomoottorin kuonakerroksissa, niin että lakanat pinttyvät, ylensyönti näkyy löysänä ihona sinertävine verenpurkauksineen. Francis Baconin maalauksissa liha on liikahtavaa massaa, jonka on vaikea pysähtyä paikoilleen. Paikoillaan pysyy on vain se oikea ruumis, ennen kuin kävelee matoina vastaan.

Amedeo Modiglianin näkemys mallistaan on taas täysin erilainen. Siinä oli tavoitettu jotain siitä, miten mies katsoo naista. Siinä Modigliani tavoitti on jotain pyhää, ikonimaista. Näinä aikoina tuo pyhä on taiteessa enemmänkin siirtynyt siihen miten samaa sukupuolta olevaa katsotaan.

Valokuva ja video ovat juurtuneet tuohon lihanmaailmaan vahvasti. Piirtämisessä se alkaa jo elävänmallin piirustustunneilla, aluksi se kopioitava lihallisuuskin kiinnostaa jo sillä perusteella, että edessä on alaston ihminen. Mutta kun jonkun aikaa on piirtänyt, niin malli onkin hups... kuin mikä tahansa huonekalu, jota mitataan ja tutkitaan, ja huomataan, että mittasuhteiden tajuaminen on yhteydessä laajempaan suhteellisuuskuvaan elämästä.


Verenpainetta
, 2003, 64 x 48 cm



Herääminen 2001, 70 x 50 cm




Luissa
ja ytimissä, 1999, 48 x 64 cm

Myös performanssi tai liveart kiinnostaa minua tältä kehonkielen näkökulmasta, vain katsojana kuitenkin. Kuopiossa syksyisin pidettävää Antifestivaalia käyn yleensä katsomassa esityksen tai pari. Kaikkein mielenkiintoisin esityksistä on minulle tähän asti ollut vuonna 2008 Hanna Pajala- Assefan Näyttö. Esiintyjä oli kiinteistövälittäjänä omakotitalokohteessa. Esitys alkoi ihan normaalina näyttönä, mutta rajun noin tunnin esityksen jälkeen oli tullut selväksi, että koti on vertaus ruumille, jossa elämme, jota ei voi vaihtaa vaikka se homehtuisi. Tuli myös selväksi, miten yksin ja täysin kehomme armoilla olemme, mutta vain se mahdollistaa tämän kokemuksen, jota elämäksi kutsutaan. Minulla ei ole muuta kuin tämä oma ruumiini, oli lopuksi alastomaksi riisuuntuneen Hanna Pajala-Assefan tilitys. Tällainen suoruus ilmaisussa vetoaa minuun.

Kipu, tuska, vamma, sairaus ja kaikenlainen epätäydellisyys ovat niitä lähtökohtia, joita pidän kiinnostavimpina lähtökohtina kuvata ihmistä. Esimerkiksi laittaa taiteessa hauras keho elämän ankaruuden kanssa törmäyskurssille. Kysymyksiä, jotka kiinnostavat aina, kuten millaisessa ruumiissa elämme, vihaammeko vai oppisimmeko rakastamaan sitä, elämmekö väärässä sukupuolessa, ahdistaako vanheneminen. Olemmeko rumia vai kauniita.

Onko ihmiskehon täydellisyyden kuvaaminen jo historiaa vai onko se siirtynyt naisten muoti- ja kauneuslehtiin kaikessa hengettömyydessään ja anorektisuudessaan. Renessanssihan tuotti eräänlaista täydellisyyttä, mikä lähti ajatuksesta ihmisestä jumalan kuvana. Onko urheilun vetovoima siinä, että haluamme katsoa voimakkaita ja täydellisiä atleetteja ja samaistua heihin kaikessa urheilun dramaattisessa voittamisen ja häviämisen maailmassa?

Palaan Marlene Dumasiin, jonka akvarellit pursuavat ihmisen kuvaa, kuten koko seinällinen naamoja, vanhenemista, vammaa ja eroottisia poseerauksia. Erottisuus on se kiinnostavin lähtökohta kuvata ruumillisuutta. Ihmisen vetovoima toiseen on motivoinut tekemään lihallista kuvaa iät ja ajat, aina fetissiin asti, ajatellen vaikkapa Elmer Battersin valokuvia naisista, joissa tärkeintä tuntuu olevan se, miten harottavat varpaat näkyvät sukkahousujen läpi.

Mikä ero on Dumasilla ja Battersilla? Onko Dumas älykkö ja Batters fetissiään kuvaava äijä? Moni miestaiteilija tuntuukin huokailevan, minä muitten mukana Marlene Dumasin akvarellit nähtyään, että kyllähän minullakin tuo aihemaailma on käynyt mielessä, mutta siinä saisi äijämaineen oikein isolla kirjaimella, jos niitä julkaisisi.

Onko Dumasilla etuna se, että hän on nainen ja tekijänä sekä katsoja että objekti. Voiko olemalla ikään kuin aktiivinen kuvassa olevaan tapahtumaan välttyä tuolta katseelle alistavalta paheksuttavalta? Fetissiään kuvaavien äijien maineessa olevien kannattaisi julkaista työnsä naisen nimellä sekä nimetä työt omakuviksi, niin vastaanotto olisi varmasti taidemuseoiden naisvaltaisella amanuenssiporukalla suopeampi sekä herättäisi kiinnostusta taiteesta kirjoittavissa.

Äijämainehan tuntuu nykyään olevan niin kovin herkässä. Ei sikäli, että siinä nyt niin mitään pahaa olisi, mutta tavassa, jolla sitä on viimeaikoina viljelty, arvottavana ja leimaavana.


Hämärä malli, 2005, 50 x 70 cm




Nopeita
alastontutkielmia opiskeluajoilta, sama malli eri asennoissa. Punainen lisätty ajatuksena saada paperin lämmin sävy kuvamaan ihoa.

2 kommenttia:

  1. Hyvältä näyttää! mitenkäs sinne Saksaan meno?
    Siellä olisi varmasti kysyntää.
    Jouko

    VastaaPoista
  2. Moi!
    Milloinkas pääset Stadiin?
    Jouko

    VastaaPoista