Kärpästen herra, 2010, tussi. Piirtämiseen käytetty aika noin 20 minuuttia.
Taideteoksen tekeminen vaatii energiaa. Joidenkin kuvataitelijoiden teoksista katsoessa voi aistia energiavirrat tekemisvaiheessa. Yksi tällainen tekijä on vaikkapa Pauno Pohjolainen, jonka näyttely avautui Kuopion taidemuseossa viime viikolla 17.9.
Opiskellessani kuvataiteilijaksi piti Pohjolainen erään kuvanveistokurssin kritiikin. Kurssilla Pohjolainen painotti taloudellisen tekemisen kauneutta, jossa päästään päämäärään hyvin vähällä tekemisellä. Toisaalta valitteli sitä, että eräältä naisopiskelijalta olivat loppuneet fyysiset ja psyykkiset voimavarat paksun puupöllin veistossa. Nuo voimavarat ei kyllä Paunolta näyttäisi itsellään olevan kortilla. Jaakobin paini, jota hän käy ikonien parissa repien ja hakaten pyhät kuvat palasiksi ja rutaten ja polkien niiden riisat ja sitten syytäen ne läjään kuin vihan vimmoissa, silti noihin röykkiöihin jää jotain pyhienkuvan lumosta. Itse asiassa revittynä ne vasta alkavatkin puhuttelemaan, kertoen elämän mielettömyyksistä sekä kauneudesta, jota tuhotaan. Asetettiinhan jo 1400-luvulla Konstantinopolin muureille ikoneja suojaamaan hyökkäyksiltä.
Minulle yksi, joskaan ei mikään Jaakobinpainiin asti ulottuva vääntö on pohdiskelu, millainen olisi sopiva piirtämisen spontaanisuus akselilla ekspressionistinen tunnelataus vaiko herkkä, tutkiskeleva, matemaattinen , geometrinen hidas raaputus. Tuntuu, (aina) että on räjäytettävä ja tuntuu (aina) että on pieteetti on parasta. Voimavarat, ne kuuluisat henkiset ja ruumiilliset meinaavat vain ehtyä, jos noita kahta yrität vängätä samaan työhön jatkuvasti, mutta juuri se tuo kuvaan ja kuvantekemiseen kontrastia.
Repale, 2010, hiili ja tussi
Tiibet vuoteessa, 2010, hiili ja tussi sekä poishangattu kuivaliitu
(Pohdiskelua tilan sommittelun ja aiheen parissa useita tunteja)
Metsää, 2010, tussi
Kärpässarjaa, 2010 tussi ja lyijykynä
Kärpäsaiheilla ja muilla hyönteissiipitöillä on pyrkimys sekä tutkivaan, että nopeaan jälkeen. Pohdiskeluun tärväytyy aikaa ja usein huomaa, että eihän se näperrys näytä miltään, silloin sitä purskauttaa hetkessä tussilientä päälle. Kannattiko? Sen tietää vasta kun on pläjäytyksen tehnyt. Kiinalaisilla vanhoilla tussimaalareilla oli ongelmaan ratkaisu (tai ehkä tätä ongelmaa ei taidettu edes tiedostaa, tai sitä ei ollut edes olemassa). Joka tapauksessa saatiin kuvaan molemmat, sekä pohdiskelu että dynaaminen teko. Ettäkö miten? Tussimaalari, vaikkapa nyt Liang Kai s.1250, heräsi aamuvarhain ja lähti vuorille tarvikkeineen. Kun sopiva kohde oli löytynyt, asettui hän niille sijoilleen ja alkoi tarkkailla kohdetta istuen siinä iltaan asti, mitaten, laskelmoiden ja tutkiskellen mm. sitä, miten maisema muuttui päivän aikana, painaen kaiken mieleensä. Sisäistäen tuon maiseman. Sitten hän tarttui pensseliinsä ja muutamilla siveltimen vedoilla ikuisti tuon päivän ja näyn. Sitten hän lähti kotiinsa. Kertoneeko tämä siitä, että materiaalit olivat arvokkaampia kuin nyt, vai tuon ajan elämänrytmistä.