Kehystäjä Sallinen antoi ison pahvilaatikon paspiksia, jotka ovat priimaa mutta mittavirheiden kanssa, joten joutivat. Ajoin suoraan kierrätyslavalle ja viskelin kaikki epämääräisen väriset ja kaksoispaspikset pahvikierrätykseen. Niitä jäi vielä vino pino, niin että työhuoneella laittaessani niitä säilöön pahvilaatikosta putosi pohja. Mietin, että mihin hittoon minä näitä tarvitsen, suurin hyötyhän minulle niistä on ollut vain kun olen isolle paperille piirtänyt pienen piirustuksen, niin Sallisen ylijäämäpaspiksilla olen mittaillut mistä leikkaan paperin.
En ole vielä nähnyt, että tuollainen pahvinen reikäläpyskä olisi mitään piirustusta parantanut esim. sommitelman tai värin osalta. Kummasti sellaista aina vain laitetaan grafiikanlehtiin, piirustuksiin ja akvarelleihin. Jos lätyskässä on pienikin rikka tai sormenjälki, niin sehän on pilalla. Muistuttaa siis täydellisesti valokuvan leikkaussalimeininkiä. Itse piirustuspaperissahan saa olla ja pitääkin kaikenlaisia tahroja, jotka aktivoivat tyhjää tilaa. Kyllä paspikset ovat sieltä.
Kaikkein enitenhän tässä harmittaa se, että kun piirtäminen on suhteellisen edullista esim. öljyvärimaalamiseen verrattuna, mutta jos kehystät piirroksen asiallisesti sellaiseen vitriinilaatikkoon, niin jopas alkaakin paketti maksamaan. Kaiken lisäksi olen näitä vitriinilaatikoita nähnyt kyllästymiseen asti. Sellainen tyypillinen 17 x 40 mm vaalea puunkuultoinen kulmalista korokelistoineen, alle joku vaalea happovapaa pahvi taustalevyksi ja sinne umpioon se työ sitten jää kellumaan. Näitä näkee museoissa, gallerioissa ja jopa kotisisustuksissa. Tällaisen tuotepaketin kun esittää, niin saa hyväksyviä nyökkäyksiä niin museoväeltä kuin muilta asiantuntijolta. Pienessä grafiikanlehdessä saattaa pinta-alallisesti olla puoletkin tätä todellista nature mortea.
Hei! Eikö taiteilijoilla riitä enää luovuus totettaa paperityönsä esitys jollain persoonallisella ja uudella tavalla. Näihin vitriiniumpiohinko olemme työmme tuominneet.
Kain Tapper sentään toteutti muotokuvapiirustukset vanhoihin kehyksiin, joita sitten paksulla Oiva-kitillä tursattiin. Olen kuullut, että oppilaat olivat tehneet tämän työn. Kain oli sanonut, että mitä tumpelompi, niin sitä paremman kehyksen saa aikaiseksi... Ja tuloshan oli nähtävissä piirustusinstallaatiossa Kiasmassa muutamia vuosia sitten.
Kymmenen vuotta sitten näin Pentti Otto Koskisen hienon piirustusnäyttelyn Kuvataideakatemian galleriassa. Koskinen oli ostanut jonkun jämä erän paksuja laseja ajatelleen laittavansa piirroksensa niiden alle. Seinälle hän olikin lasit saanut, mutta laittanutkin piirustuksensa niiden päälle. Eipä sotke lasin kiilto kuvaa.
Jos piirustus on jatkuvasti esillä lasi on kyllä hyvä olla paperia suojaamassa, koska se mm. heijastaa suurimman osan ultraviolettisäteilystä pois. Lasia ei kyllä mielestäni aina tarvita silloin kun esilläolo on tilapäistä, kuten kuukauden parin kestävä näyttely. Itse olen ripustanut paperit hieman seinästä vapaana roikkumaan. Eniten olen mieltynyt piirustusinstallaatioihin, joissa paperit ovat vaikka vaijereisssa vapaasti roikkumassa. Näin paperista tulee herkempi, kun valo on paperin ympärillä. Paperit ovat läsnä tilassa, ja ne liikkuvat ilmavirrassa ja ovat vuorovaikutuksessa toistensa kanssa melkein kuin sarjakuvaruudut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti