Hus näyttely!

Sain aikaiseksi kotini yhteyteen kakkostyöhuoneen, jonka eräs kollega risti piirustusputkaksi. Tarkoitus on tehdä tässä pieniä piirroksia. Ajoin kellarivarastosta kaiken turhan roinan Karttulantien varteen ja nyt on mukava vaikka keskellä yötä mennä piirtämään. Näyttelyn rakentaminen kahdella eri työhuoneella on uusi kokemus.


Kun valmistaa uutta näyttelyä, jonka tekeminen on yleensä tuollainen kahden vuoden periodi, se innostaa ajattelemaan uusiutumista, kehittymistä ja sitä, että se jotenkin myös huomattaisiin, vaikkapa myönteisen kritiikin tai ostojen muodossa. Lähtökohta on, että teen parhaani minkä pystyn. Mitä lähemmäs näyttely tulee, sitä enemmän se siirtyy oman elämisen ja perheenkin keskiöön, se alkaa myös syömään arkipäivän rutiiniin käytettäviä voimavaroja, ennen kaikkea aikaa (jota ei voi ostaa, vaihtaa eikä varastaa).

Pahimpana on pelko, että tuleekohan tästä näyttelystä yhtään mitään. Tähän ei ole auttanut lopullisesti mikään ammatillinen ote tai kokemus, koska uutta luodessa ollaan aina päivän vanhoilla jäillä.

Viimeinen voiman ponnistus koko prosessissa on näyttelyn ripustus, johon kuuluu teosten pakkaaminen ja kuljetus. Näyttelytilassa töiden näkemisessä on aina oma jännityksensä. Ripustuspäivät ovat rankkoja, mutta myös palkitsevia. Avajaisissa voi olla jo hieman juhlatuulella, muttei liikaa maistissa, koska silloinhan sitä pitäisi olla edustavimmillaan.

Sitten alkaakin pimeä jakso, joka kestää näyttelyn ajan ja sen jälkeenkin. Voimavarat ovat ihan finito, pukkaa näyttelymasennusta tyhjän olon muodossa. Näyttelyä edeltävä viimeinen rutistus on johtanut siihen, että muut asiat ovat hoitamatta. Sotkut kaatuvat päälle paitsi työhuoneella niin myös kotona, kaapit ovat sekaisin, laskut maksamatta, kirjaston kirjat palauttamatta ja armotta molemmat myöhässä. Oma fyysinen kunto raihnainen. Lapset kiukuttelevat, kun ei ole ehtinyt olemaan heidän kanssaan. Koirakin lenkittämättä kunnolla ja levoton.

Yleensä se hiljaisuus, mitä suurimmalta osalta näyttely tuottaa (myös yleisellä tasolla), on sitä, ettei näyttelyn tiimoilta kuulu yhtään mitään, eikä tapahdu mitään, ostoja tai muuta. Kaikki alkaa tuntua turhalta ja mitättömältä. Tuttavien kehut aiheuttavat aivan päinvastaisen reaktion, kuin mikä on ollut niiden tarkoitus. Riutunut mieli alkaa pohtimaan oman tekemisen pienuutta, koko kuvataiteen arvostuksen puutetta, pian koko elämisen järjettömyyttä.

Tuloksena lopulta oman taiteen eksistentiaalinen kriisi, joka voi johtaa masennukseen. Ajatuksiin hiipii, että onkohan näyttelyni mistään kotoisin , onkohan se ihan vetelää paskaa (termi lainattu kollegalta).

Jos näyttely on vielä omasta mielestäkin näinä epätoivon hetkinä hyvä, niin alkaa pohtimaan, eikö se sitten riitä, vai riittääkö mikään. Vai onko itse väärä henkilö teosten takana, kun ei ole enää mikään nuori lupaus, ja taidekoulutuskin on hankittu jossakin aivan muualla kuin ykkösrivin oppilaitoksissa. Pitäisikö olla myös henkilönä kiinnostavampi. Vallitsevana tuntuu olevan poststrukturalistinen näkökulma, eli tekijä ja hänen taustansa ovat vähintään yhtä tärkeät kuin teosten laatu, jota on jo yksin vaikea mitata. Eli siis kuka tekee on tärkeintä, ei teokset. Ikä, taideopinnot, sukupuoli, julkisuus, ym. Olenko väärä henkilö, vaikka teokset olisivatkin oikeat?

Olen sopinut seuraavan gallerianäyttelyn Helsinkiin elokuuksi 2011. Nyt olen päättänyt, että en ala vouhottamaan ja intoilemaan, enkä ota mitään stressiä. Näyttelytyöt, kutsarien postitus ym. saavat olla valmiina kuukautta ennen avajaisia, enkä odota näyttelyltä yhtään mitään. En odota mitään yllätystä, enkä pidätä hengitystä kun luen Hesaria. Vaikenemista vaan, odotan vain menoja, siis rahan menoa. Nyt otetaan rennosti.

Työmoraali on kyllä korkealla, eli on tarkoitus saada aikaan paras oma näyttely ja kehittyä tekijänä, saada myös uusia hyviä töitä aikaiseksi, mutta jos ei sellaista synny niin sitten syntyy jotakin muuta. Lopulta kuitenkin elämä on itsessään tärkeintä, ei näyttelyt (= työnteko). En tiedä onnistuuko se. Siksi lähdemmekin perheen kanssa näyttelyn jälkeen Grassinan residenssiateljeehen syyskuuksi. Sieltä on hyvä sukkoloida myös Venetsian biennaaliin, ym. renessanssin hienouksia, unohtaa koko oma näyttely, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Vaikuttaisi siltä, että tämä kaikki on hyvinkin yleistä kuvataiteilijoilla, mutta asiasta ei ole juurikaan puhuttu.

Kritiikitön päivä, 90x80 cm, hiili ja gesso vanerille, 2007

Avajaisten jälkeen, 2oo9

Hus näyttely, 1999


Kukituskone 2009

Avajaisissa, luonnos