Valintojen mahdollisuus

Yllä piirustus purettavassa tehtaassa, idea ja kuva Johanna Väisänen, alla sama työ Forum Boxin seinällä
 

Joskus on käväissyt mielessä, että kaikkia niitä visuaalisia mahdollisuuksia, mitkä olisivat olleet käytettävissä en ole saanut tuotua teoksiini. Toisinaan olen junnannut jotain samaa, ehkäpä jo pitemmänkin aikaa. Taitaapa tämä ongelma olla vähän liiankin yleinen. Kuvataiteen tekemisessä valintojen mahdollisuus siitä, mitä tekisi on mittaamaton, koskien niin sisällöltöä kuin muotoakin.

Liian usein kuitenkin törmää tyypillisiin ja ennalta-arvattaviin lopputuloksiin teoksia ja näyttelyjä katsellessa. Ei jostain syystä osata tai haluta nähdä vaihtoehtoja. Syynä voi olla oman tekemisen paalutus tiettyihin koordinaatteihin, joissa ajatellaan rakenteen vain nousevan ylöspäin, eli laadun paranevan. Myös tekoväline voi tulla ongelmaksi. Se kun on opiskeltu ja mielletään, että se osattaisiin, mutta se alkaakin kahlitsemaan huomaamatta ilmaisua.

Yksi rasite lienee kapeakatseiset teemat näyttelyille, jotka otetaan kirjaimellisesti kuin juoksunaru koiralle kopin viereen, vaikka koiran vaisto vetäisi ties minne jäljille. Joillakin juoksunaru näyttää olevan raha, mitäs sitä nyt riskeraamaan uudistuksilla, jos työt menee hyvin kaupaksi.

Myös työhuonekeskeinen puurtaminen kahlitsee, varsinkin asenteella ahkeruus kovankin onnen voittaa, näin voi jumiutua tekemisessään samoihin kaavoihin. Temperamentti, kasvatus, niiden tähtien asento, minkä alla synnytään, elämänkohtalon, minkä hyvänsä tai kaiken vuoksi meistä myös muotoutuu erilaisia ajattelijoita myös taitelijakunnassa, toiset ovat taipuvaisempia vapaaseen ajatteluun, toiset takertuvat kaikenlaisin lillukanvarsiin ja jäävät karsinoihin ja kategorioihin. On selvää, mikä tukee minkäkinlaisia taiteellisia ratkaisuita.

Yllä piirustusinstallaatio Lahden taidepanimossa vuonna 2005, alla yksityiskohta lännenmiehestä ratsastamassa , paluu lapsuuden aiheisiin on joskus palkitsevaa.

Piirtäminen on askeettista työtä, jossa väline ei juuri sanele ehtoja sisällöille, vain ajatuksen lento ratkaisee. Toki lopputulos ei visuaalisuuden nykytekniikoille pärjää, mutta juuri se askeettisuus tekee siitä kiehtovan ja ajattoman. Sudenkuoppia piirtäminen on täynnänsä, tietenkin ne ovat siellä piirtäjän pään sisällä. Vaikkapa nyt meditaatiopiirtäminen, jossa viivan annetaan viedä ilman etukäteissuunnitelmia, niin että viivat ja niiden välit alkavat muodostamaan asiayhteyksiä ja hahmoja. Kun samat hahmot alkavat kerta toisensa jälkeen työntymään esille, ollaan jotenkin jumissa tai kehitetty maneeri. Niitä pitää karistaa ja muutenkin miettiä uusia ratkaisuja.

Sarjakuva olisi uusi mahdollisuus minulle, mutta ensin pitää rikkoa tuo pötkökuva/puhekupla -angsti mielestä tai keksiä siihen omat ratkaisut. Pötkökuvajuttua olen yrittänyt toteuttaa piirustusinstallaatiossa, mutta tekstiä ei vain ole vielä tullut piirustuksiin, tai se on ollut päälleliimatun kaltainen.

Piirustusinstallaatiot tarjoaisivat huikeat mahdollisuudet, mutta viime aikoina en ole niihin paneutunut. Olisi muitakin mahdollisuuksia, kuten esim. piirustusanimaatio, mutta taidan tarvita siihen sen uuden elämän. Väline tai sen osittainen vaihto ei kyllä itsessään tuo sitä kaivattua hulluutta, vaan voisi auttaa löytämään uusia mahdollisuuksia omista aivoistaan.