Aasinpään jatkaminen

Pilalle mennyt työ. Tämmöisenään tätä ei enää ole, olkoonpa tämä työn nimi sitten vaikka Pässinpökkimät

Pilalle meni piirros, ei voi mitään - enää. Menetettyä ei saa takaisin, jäljellä on vain menetyksestä muistuttamassa valokuva, josta näkee, että ihan kelpo työhän se olisi ollut. Onnistumisen tunnetta ei vain koskaan tullut. Hieno peli vaikka ei soinutkaan. Onnistumisen tunne palkitsee puurtamisen, vaikka seuraava päivä kertookin yleensä totuuden.

Joskus työ tulee vaivattomasti ja nopeasti, syntyy onnellisten tähtien alla. Joku työ on taas yritysten ja uuvuttavien päällekkäisyyksien työstämisen kamppailu, jossa jokin kiehtoo sitä jatkamaan, mutta kokonaisuus ei vain toimi ei sitten millään. Menetetyssä työssä ei ollut kysymys tästä prosessista, vaan kaikki meni hyvin alusta alkaen, mutta tarpeettomassa jatkamisessa kaikki hieno teoksessa pakeni kuin mittarin elohopea paukkupakkasessa näkymättömiin.

Aloitin maalauksen opiskelun Osmo Monton maalausryhmässä 80-luvulla Iisalmessa. Erään työni aiheena oli poika ja aasi. Teos sai suurta ihailua sekä opettajalta että muilta opiskelijoilta.  Kysymys ei kylläkään ollut taidosta vaan tuurista. Monton mielestä teos oli sopiva kurssin kevätnäyttelyyn, ja: ”elä vain enää mene jatkamaan sitä”, sanoi Monto. Aasiakin kehuttiin hyvin maalattuna lehmänä.

Mietin, miksihän se aasi näyttää lehmältä. Aasin kuvia katsellessani tulin siihen tulokseen että aasilla on pitempi pää. Seuraavalla kerralla aloin päätä korjailemaan ja arvaanhan se miten siinä kävi, kaikki herkkyys maalauksesta hulahti pois aasin esittävyyden kustannukselta. Myöhemmin sain jonkun asetelman onnistumaan. Tämän teoksen Monto ottikin huostaansa ja sanoi, että tämän saat vasta kevätnäyttelyn jälkeen ettet vain ala taas aasinpäitä jatkamaan. 

Aasinpäätä on silloin tällöin tullut jatkettua , mutta onneksi harvemmin .