Hus näyttely!

Sain aikaiseksi kotini yhteyteen kakkostyöhuoneen, jonka eräs kollega risti piirustusputkaksi. Tarkoitus on tehdä tässä pieniä piirroksia. Ajoin kellarivarastosta kaiken turhan roinan Karttulantien varteen ja nyt on mukava vaikka keskellä yötä mennä piirtämään. Näyttelyn rakentaminen kahdella eri työhuoneella on uusi kokemus.


Kun valmistaa uutta näyttelyä, jonka tekeminen on yleensä tuollainen kahden vuoden periodi, se innostaa ajattelemaan uusiutumista, kehittymistä ja sitä, että se jotenkin myös huomattaisiin, vaikkapa myönteisen kritiikin tai ostojen muodossa. Lähtökohta on, että teen parhaani minkä pystyn. Mitä lähemmäs näyttely tulee, sitä enemmän se siirtyy oman elämisen ja perheenkin keskiöön, se alkaa myös syömään arkipäivän rutiiniin käytettäviä voimavaroja, ennen kaikkea aikaa (jota ei voi ostaa, vaihtaa eikä varastaa).

Pahimpana on pelko, että tuleekohan tästä näyttelystä yhtään mitään. Tähän ei ole auttanut lopullisesti mikään ammatillinen ote tai kokemus, koska uutta luodessa ollaan aina päivän vanhoilla jäillä.

Viimeinen voiman ponnistus koko prosessissa on näyttelyn ripustus, johon kuuluu teosten pakkaaminen ja kuljetus. Näyttelytilassa töiden näkemisessä on aina oma jännityksensä. Ripustuspäivät ovat rankkoja, mutta myös palkitsevia. Avajaisissa voi olla jo hieman juhlatuulella, muttei liikaa maistissa, koska silloinhan sitä pitäisi olla edustavimmillaan.

Sitten alkaakin pimeä jakso, joka kestää näyttelyn ajan ja sen jälkeenkin. Voimavarat ovat ihan finito, pukkaa näyttelymasennusta tyhjän olon muodossa. Näyttelyä edeltävä viimeinen rutistus on johtanut siihen, että muut asiat ovat hoitamatta. Sotkut kaatuvat päälle paitsi työhuoneella niin myös kotona, kaapit ovat sekaisin, laskut maksamatta, kirjaston kirjat palauttamatta ja armotta molemmat myöhässä. Oma fyysinen kunto raihnainen. Lapset kiukuttelevat, kun ei ole ehtinyt olemaan heidän kanssaan. Koirakin lenkittämättä kunnolla ja levoton.

Yleensä se hiljaisuus, mitä suurimmalta osalta näyttely tuottaa (myös yleisellä tasolla), on sitä, ettei näyttelyn tiimoilta kuulu yhtään mitään, eikä tapahdu mitään, ostoja tai muuta. Kaikki alkaa tuntua turhalta ja mitättömältä. Tuttavien kehut aiheuttavat aivan päinvastaisen reaktion, kuin mikä on ollut niiden tarkoitus. Riutunut mieli alkaa pohtimaan oman tekemisen pienuutta, koko kuvataiteen arvostuksen puutetta, pian koko elämisen järjettömyyttä.

Tuloksena lopulta oman taiteen eksistentiaalinen kriisi, joka voi johtaa masennukseen. Ajatuksiin hiipii, että onkohan näyttelyni mistään kotoisin , onkohan se ihan vetelää paskaa (termi lainattu kollegalta).

Jos näyttely on vielä omasta mielestäkin näinä epätoivon hetkinä hyvä, niin alkaa pohtimaan, eikö se sitten riitä, vai riittääkö mikään. Vai onko itse väärä henkilö teosten takana, kun ei ole enää mikään nuori lupaus, ja taidekoulutuskin on hankittu jossakin aivan muualla kuin ykkösrivin oppilaitoksissa. Pitäisikö olla myös henkilönä kiinnostavampi. Vallitsevana tuntuu olevan poststrukturalistinen näkökulma, eli tekijä ja hänen taustansa ovat vähintään yhtä tärkeät kuin teosten laatu, jota on jo yksin vaikea mitata. Eli siis kuka tekee on tärkeintä, ei teokset. Ikä, taideopinnot, sukupuoli, julkisuus, ym. Olenko väärä henkilö, vaikka teokset olisivatkin oikeat?

Olen sopinut seuraavan gallerianäyttelyn Helsinkiin elokuuksi 2011. Nyt olen päättänyt, että en ala vouhottamaan ja intoilemaan, enkä ota mitään stressiä. Näyttelytyöt, kutsarien postitus ym. saavat olla valmiina kuukautta ennen avajaisia, enkä odota näyttelyltä yhtään mitään. En odota mitään yllätystä, enkä pidätä hengitystä kun luen Hesaria. Vaikenemista vaan, odotan vain menoja, siis rahan menoa. Nyt otetaan rennosti.

Työmoraali on kyllä korkealla, eli on tarkoitus saada aikaan paras oma näyttely ja kehittyä tekijänä, saada myös uusia hyviä töitä aikaiseksi, mutta jos ei sellaista synny niin sitten syntyy jotakin muuta. Lopulta kuitenkin elämä on itsessään tärkeintä, ei näyttelyt (= työnteko). En tiedä onnistuuko se. Siksi lähdemmekin perheen kanssa näyttelyn jälkeen Grassinan residenssiateljeehen syyskuuksi. Sieltä on hyvä sukkoloida myös Venetsian biennaaliin, ym. renessanssin hienouksia, unohtaa koko oma näyttely, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Vaikuttaisi siltä, että tämä kaikki on hyvinkin yleistä kuvataiteilijoilla, mutta asiasta ei ole juurikaan puhuttu.

Kritiikitön päivä, 90x80 cm, hiili ja gesso vanerille, 2007

Avajaisten jälkeen, 2oo9

Hus näyttely, 1999


Kukituskone 2009

Avajaisissa, luonnos

Hitaasti hyvä tulee vai tuleeko?

Kärpästen herra, 2010, tussi. Piirtämiseen käytetty aika noin 20 minuuttia.

Taideteoksen tekeminen vaatii energiaa. Joidenkin kuvataitelijoiden teoksista katsoessa voi aistia energiavirrat tekemisvaiheessa. Yksi tällainen tekijä on vaikkapa Pauno Pohjolainen, jonka näyttely avautui Kuopion taidemuseossa viime viikolla 17.9.

Opiskellessani kuvataiteilijaksi piti Pohjolainen erään kuvanveistokurssin kritiikin. Kurssilla Pohjolainen painotti taloudellisen tekemisen kauneutta, jossa päästään päämäärään hyvin vähällä tekemisellä. Toisaalta valitteli sitä, että eräältä naisopiskelijalta olivat loppuneet fyysiset ja psyykkiset voimavarat paksun puupöllin veistossa. Nuo voimavarat ei kyllä Paunolta näyttäisi itsellään olevan kortilla. Jaakobin paini, jota hän käy ikonien parissa repien ja hakaten pyhät kuvat palasiksi ja rutaten ja polkien niiden riisat ja sitten syytäen ne läjään kuin vihan vimmoissa, silti noihin röykkiöihin jää jotain pyhienkuvan lumosta. Itse asiassa revittynä ne vasta alkavatkin puhuttelemaan, kertoen elämän mielettömyyksistä sekä kauneudesta, jota tuhotaan. Asetettiinhan jo 1400-luvulla Konstantinopolin muureille ikoneja suojaamaan hyökkäyksiltä.

Minulle yksi, joskaan ei mikään Jaakobinpainiin asti ulottuva vääntö on pohdiskelu, millainen olisi sopiva piirtämisen spontaanisuus akselilla ekspressionistinen tunnelataus vaiko herkkä, tutkiskeleva, matemaattinen , geometrinen hidas raaputus. Tuntuu, (aina) että on räjäytettävä ja tuntuu (aina) että on pieteetti on parasta. Voimavarat, ne kuuluisat henkiset ja ruumiilliset meinaavat vain ehtyä, jos noita kahta yrität vängätä samaan työhön jatkuvasti, mutta juuri se tuo kuvaan ja kuvantekemiseen kontrastia.

Repale, 2010, hiili ja tussi


Tiibet vuoteessa, 2010, hiili ja tussi sekä poishangattu kuivaliitu
(Pohdiskelua tilan sommittelun ja aiheen parissa useita tunteja)



Metsää, 2010, tussi



Kärpässarjaa, 2010 tussi ja lyijykynä

Kärpäsaiheilla ja muilla hyönteissiipitöillä on pyrkimys sekä tutkivaan, että nopeaan jälkeen. Pohdiskeluun tärväytyy aikaa ja usein huomaa, että eihän se näperrys näytä miltään, silloin sitä purskauttaa hetkessä tussilientä päälle. Kannattiko? Sen tietää vasta kun on pläjäytyksen tehnyt. Kiinalaisilla vanhoilla tussimaalareilla oli ongelmaan ratkaisu (tai ehkä tätä ongelmaa ei taidettu edes tiedostaa, tai sitä ei ollut edes olemassa). Joka tapauksessa saatiin kuvaan molemmat, sekä pohdiskelu että dynaaminen teko. Ettäkö miten? Tussimaalari, vaikkapa nyt Liang Kai s.1250, heräsi aamuvarhain ja lähti vuorille tarvikkeineen. Kun sopiva kohde oli löytynyt, asettui hän niille sijoilleen ja alkoi tarkkailla kohdetta istuen siinä iltaan asti, mitaten, laskelmoiden ja tutkiskellen mm. sitä, miten maisema muuttui päivän aikana, painaen kaiken mieleensä. Sisäistäen tuon maiseman. Sitten hän tarttui pensseliinsä ja muutamilla siveltimen vedoilla ikuisti tuon päivän ja näyn. Sitten hän lähti kotiinsa. Kertoneeko tämä siitä, että materiaalit olivat arvokkaampia kuin nyt, vai tuon ajan elämänrytmistä.

Väriläikkä piirustuksessa

Siipi maassa, 2009, hiili ja kuivaliitu


Tulee ihmeteltyä itsekin, että mikä se panee joskus lisäämän mustavalkoiseen piirustukseen jotain väriä, vaikka ihan pienenkin läikän, eikä tule pysyttyä niukkuudessan ehdottomassa mustavalkoisessa skaalassa. Yksi syy lie piirustuksen lähtökohtaisessa värittömydessä, joka antaa oivallisen näkyvyyden pienellekin värimäärälle pienellä alueella, minkä tehokkuutta maalarit voivat vain kadehtia. Tuohon houkutukseen tulee silloin tällöin langettua, ehkäpä juuri silloin kun työ ei tunnu ihan parhaalta.

Mummo, 1998 , lyijykynä, kuivaliitu (jota on pyyhitty pois)

Uuden syvyystason siinä saa vaivattomasti, väri tuntu kuin päälle laitetulta, leimaavalta tai merkitsevältä, toisesta maailmasta peräisin olevalta. Merkityksien aikaan saamiseen tuollaiset väriläikät ovat tehokkaita, jopa liiankin kanssa.

Kysymys on myös tehosteesta, jonka varaan ei piirtämisessä kannata laskea kovinkaan paljon, koska piirtäminen on kauneimmillaan juuri niukkuudessaan ja askeettisuudessaan.

Eihän värejä ole olemassa kuin elävien olentojen aivoissa, joissa silmien väritapit mittaavat valon aallonpituuksia muuntaen ne väreiksi. Mustavalkoisuus on ikään kuin enemmän totta. Tässä mustassa hiilipölyisessä maailmassa kun työskentelee, tulee kaipaus väriin. Niin tulee tehtyä ratkaisuja, joiden tarkoitus näyttäisi olevan terapeuttinen, "Aah keltaista!!!"- mielentilalla.

Väriläiskät luulin jo jättäneeni taakseni, kun huomasin niiden kuitenkin tulleen takaisin, tosin harvoihin töihin, eikä niihin parhaina pitämiini. Johtuneeko koko ilmiö siitä, että maalaaminen on jäänyt parin viime vuoden aikana kokonaan pois.

Kanna minut tunturiin, 2009, tussi, hiili ja kuivaliitu

Käytän väriviivoissa tai läiskissä kuivaliitua, koska se on ensinnäkin himmeän kiiltonsa kanssa lähellä hiiltä. Toiseksi, jos väri osoittautuu täydeksi mokaksi voi sitä yrittää laimentaa hiilikumilla. Eihän mustavalkoisuuttakaan saa ehdottomaksi, koska jo paperikin on sävyllinen ja se musta on harvoin musta.


Myöhemmin tajuttu moka, 2008, lyijykynä hiili ja kuivaliitu

Moment, 2008, hiili, gesso ja kuivaliitu

Punainen vaate, 2004, hiili ja kuivaliitu

Uhuu... se on liha joka puhuu

Katumusharjoitus, 2004.
Tämän työn ideana oli kuvata syyllisyyden tuskaa ja milläs muulla se tapahtuu paremmin tässä kulttuurissa kuin kärsivällä lihalla.

Ruumiillisuus on se juttu, joka minua kiinnostaa elämässä ja taiteessa. On vahva vietti katsoa ja tehdä kuvaa tuolta pohjalta. Iho, liha, veri, luusto, suonisto, hermosto ynnä muu ovat ne asiat, jotka puhuvat minulle elämisen kieltä, varsinkin sitä miltä elämä tuntuu, miten se koetaan ja miten kuvan kautta voi jakaa näitä tuntemuksia.

Kun katselee vaikka Marlene Dumasin maalauksia alastomista ihmisistä, niin siinä nämä elementit elämää varten ovat suoraan katsottavissa. Siinä mistä tässä on kysymys, ei tarvita sanoja, ei pohdintoja siitä, mikä on pornografiaa ja mikä taidetta, riittää kun työt ovat hyviä. Voi tietenkin pohtia miksi takapuoli on erilainen osa ihmisessä katsottavaksi kuin vaikkapa olkapää.

Lucian Freudin maalaukset alastomista makaavista ihmisistä tuntuvat hikoavan, niin että hajunkin melkein voi aistia. Ollaan ihmisen fysikaalisen polttomoottorin kuonakerroksissa, niin että lakanat pinttyvät, ylensyönti näkyy löysänä ihona sinertävine verenpurkauksineen. Francis Baconin maalauksissa liha on liikahtavaa massaa, jonka on vaikea pysähtyä paikoilleen. Paikoillaan pysyy on vain se oikea ruumis, ennen kuin kävelee matoina vastaan.

Amedeo Modiglianin näkemys mallistaan on taas täysin erilainen. Siinä oli tavoitettu jotain siitä, miten mies katsoo naista. Siinä Modigliani tavoitti on jotain pyhää, ikonimaista. Näinä aikoina tuo pyhä on taiteessa enemmänkin siirtynyt siihen miten samaa sukupuolta olevaa katsotaan.

Valokuva ja video ovat juurtuneet tuohon lihanmaailmaan vahvasti. Piirtämisessä se alkaa jo elävänmallin piirustustunneilla, aluksi se kopioitava lihallisuuskin kiinnostaa jo sillä perusteella, että edessä on alaston ihminen. Mutta kun jonkun aikaa on piirtänyt, niin malli onkin hups... kuin mikä tahansa huonekalu, jota mitataan ja tutkitaan, ja huomataan, että mittasuhteiden tajuaminen on yhteydessä laajempaan suhteellisuuskuvaan elämästä.


Verenpainetta, 2003, 64 x 48 cm



Herääminen 2001, 70 x 50 cm



Luissa ja ytimissä, 1999, 48 x 64 cm

Myös performanssi tai liveart kiinnostaa minua tältä kehonkielen näkökulmasta, vain katsojana kuitenkin. Kuopiossa syksyisin pidettävää Antifestivaalia käyn yleensä katsomassa esityksen tai pari. Kaikkein mielenkiintoisin esityksistä on minulle tähän asti ollut vuonna 2008 Hanna Pajala- Assefan Näyttö. Esiintyjä oli kiinteistövälittäjänä omakotitalokohteessa. Esitys alkoi ihan normaalina näyttönä, mutta rajun noin tunnin esityksen jälkeen oli tullut selväksi, että koti on vertaus ruumille, jossa elämme, jota ei voi vaihtaa vaikka se homehtuisi. Tuli myös selväksi, miten yksin ja täysin kehomme armoilla olemme, mutta vain se mahdollistaa tämän kokemuksen, jota elämäksi kutsutaan. Minulla ei ole muuta kuin tämä oma ruumiini, oli lopuksi alastomaksi riisuuntuneen Hanna Pajala-Assefan tilitys. Tällainen suoruus ilmaisussa vetoaa minuun.

Kipu, tuska, vamma, sairaus ja kaikenlainen epätäydellisyys ovat niitä lähtökohtia, joita pidän kiinnostavimpina lähtökohtina kuvata ihmistä. Esimerkiksi laittaa taiteessa hauras keho elämän ankaruuden kanssa törmäyskurssille. Kysymyksiä, jotka kiinnostavat aina, kuten millaisessa ruumiissa elämme, vihaammeko vai oppisimmeko rakastamaan sitä, elämmekö väärässä sukupuolessa, ahdistaako vanheneminen. Olemmeko rumia vai kauniita.

Onko ihmiskehon täydellisyyden kuvaaminen jo historiaa vai onko se siirtynyt naisten muoti- ja kauneuslehtiin kaikessa hengettömyydessään ja anorektisuudessaan. Renessanssihan tuotti eräänlaista täydellisyyttä, mikä lähti ajatuksesta ihmisestä jumalan kuvana. Onko urheilun vetovoima siinä, että haluamme katsoa voimakkaita ja täydellisiä atleetteja ja samaistua heihin kaikessa urheilun dramaattisessa voittamisen ja häviämisen maailmassa?

Palaan Marlene Dumasiin, jonka akvarellit pursuavat ihmisen kuvaa, kuten koko seinällinen naamoja, vanhenemista, vammaa ja eroottisia poseerauksia. Erottisuus on se kiinnostavin lähtökohta kuvata ruumillisuutta. Ihmisen vetovoima toiseen on motivoinut tekemään lihallista kuvaa iät ja ajat, aina fetissiin asti, ajatellen vaikkapa Elmer Battersin valokuvia naisista, joissa tärkeintä tuntuu olevan se, miten harottavat varpaat näkyvät sukkahousujen läpi.

Mikä ero on Dumasilla ja Battersilla? Onko Dumas älykkö ja Batters fetissiään kuvaava äijä? Moni miestaiteilija tuntuukin huokailevan, minä muitten mukana Marlene Dumasin akvarellit nähtyään, että kyllähän minullakin tuo aihemaailma on käynyt mielessä, mutta siinä saisi äijämaineen oikein isolla kirjaimella, jos niitä julkaisisi.

Onko Dumasilla etuna se, että hän on nainen ja tekijänä sekä katsoja että objekti. Voiko olemalla ikään kuin aktiivinen kuvassa olevaan tapahtumaan välttyä tuolta katseelle alistavalta paheksuttavalta? Fetissiään kuvaavien äijien maineessa olevien kannattaisi julkaista työnsä naisen nimellä sekä nimetä työt omakuviksi, niin vastaanotto olisi varmasti taidemuseoiden naisvaltaisella amanuenssiporukalla suopeampi sekä herättäisi kiinnostusta taiteesta kirjoittavissa.

Äijämainehan tuntuu nykyään olevan niin kovin herkässä. Ei sikäli, että siinä nyt niin mitään pahaa olisi, mutta tavassa, jolla sitä on viimeaikoina viljelty, arvottavana ja leimaavana.


Hämärä malli, 2005, 50 x 70 cm



Nopeita alastontutkielmia opiskeluajoilta, sama malli eri asennoissa. Punainen lisätty ajatuksena saada paperin lämmin sävy kuvamaan ihoa.

Katse takakanteen - dokumentoinnista

Piirustuksia vuosilta 1998-2000


Kehä 3 länteen, 1999, 50x70cm

Jos alkaa penkomaan vanhoja piirustuksia, niin siinä voi vierähtää päivä ilman, että saa mitään muuta aikaiseksi. Ajatukset pyörivät, ai niin, mulla oli tuokin työ ja tämähän on kiinnostava, miksiköhän en tuotakaan ole esittänyt koskaan. Voisikohan tuota vielä jatkaa, mikähän kehys tuohon sopisi. Tuo vanha pieni luonnoksen sytös kävisi kollaasina jonkun uudemman kulmaan.

Ideoihin harvemmin tulee palattua, niin että tekisi uuden työn vanhan pohjalta. Sitä tuntee eläneensä tuon ajan ja haluaa keskittyä uusiin kuvioihin. On vaan annettava periksi sille, että hyvä idea on liian monta kertaa tullut tärvellyksi huonolla toteutuksella.


Ensimmäinen päivä, 1999

Jos jotain työtä ei ole sanut seinälle aikoinaan, niin voihan sitä kotisivuillaan esitellä, tosin sellaiset vuosiluettelolokeroinnit sivuilla ovat minusta hiukan tylsiä. Jospa tämä blogi tarjoaisi mahdollisuuden vanhojen löytöjen esille tuomiseen hiukan elastisemmassa muodossa, ja onhan tämä myös sellaista oman työn dokumentointia osaltaan. Yksi syy blogin pitämiseen onkin se, ettei minulle juuri ole mitään muistiinpanoja.


10 käskyä: Älä Huoritele 1999, ( ne loput yhdeksän ovat vielä tekemättä)


Kysyin vakuutusyhtiöstä vakuutusta teoksilleni ja kiinnostuin, koska hinta ei ollut tolkuton. Vakuutushinnaksi laskettiin noin noin 40 euroa vuodessa, mutta se vaatisi jonkinlaisen luetteloinnin hintoineen. En tiedä miten kauan siinä menisi, jos jokaisen työn kävisi läpi ja ottaisi oikein kuvankin luetteloon.

Myydyistäkin teoksista pitäisi olla kuva, koska oikeudet säilyvät tekijällä, vaikka originaali onkin myyty. Dokumentointi on jokaisen kuvataiteilijan omalla vastuulla. Kuva jättäisi myös jotain jälkeen, vaikka teos tuhoutuisikin. Enpä todellakaan haluaisi Olli Lyytikäisen kohtaloa, että työhuone palaisi varastoineen, vaikkakin siitä saisikin rahallista korvausta.

Kymmenen vuotta sitten tapahtui dokumentoinnissa digitalisoinnin murros yksittäistenkin taiteilijoitten kohdalla. Kaikki oli sitä ennen kuvattu diafilmille ja uudempi on tietokannoissa digitaalisena, näin lienee useammalla kuvataiteilijalla. Onneksi diakuvaamisesta on päästy tuossa mielessä. Muistan sitä ättäröintiä, kun tarjosi töitä johonkin näyttelyyn diojen perusteella. Dialle kannattaisi varmaan jatkaa kuvaamista, jos oikeasti haluaisi kestävää dokumentointia, mutta kuvien muunlainen käyttö olisi hankalaa, ja toisi mukanaan lisää työvaiheita.


Ain laulaen työtäs tee, 2000, 180x 120cm


Siirtoa, 1999
Mato ja matkamies, 1999

Hiili on samettia ja portfolio muovia

Työ on vielä vaiheessa. Tällaiset umpimustat teokset ovat vaikeita valokuvattavia, koska ympäröivä valo heijastuu piirustuksen pinnoista ja vaalentaa. Tämä on otettu pari aukkoa suuremmalla, joka taas hävittää yksityiskohtia ja kun hiilen materiaalisuus puuttuu, niin työ näyttää tukkoisemmalta.



Viestintuoja, 2010, 180 x 260 cm, hiili ja gesso kankaalle.
Iso työ, jossa on paljon pientä viivastoa, joka ei valokuvassa toistu. Valokuvan hävikki pilaa kuvaa.


Hei hei kato, 2009, 18o x 70 cm, hiili, gesso ja kirjonta kankaalle.
Minne hävisi hiilen samettisuus?

Tein portfoliota, sellaistahan olisi hyvä vilauttaa tarvittaessa, varsinkin, jos se olisi hyvä. Saa jokainen arvata, mitä mieltä olen tuostakin kuvataiteilijoille langetetusta vitsauksesta. Monesti näkee hienoja portfolioita taiteellisine ulkoasuineen, mutta sitä taiteellista osaamista ei kuitenkaan ole enää riittänyt töihin, joita kansiossa esitellään, vaan puolivillaisten huovutusten ja muunlaisten tussutusten kiiltävät kuvat on saaneet ikonostaasinsa portfoliossa.

Haluaisin portfolistani kansion valokuvia, jotka pyrkisivät mahdollisimman hyvin kuvaamaan piirtämistäni. Valokuviahan olen nyt digiaikana paljon tekemistäni töistä näpsinyt, keskeneräisistä töistä aina näyttelykuviin. Itse asiassa sitä on niin paljon, että hankalaa on löytää tiettyä kuvaa tiedostoista.

Täytyy myöntää, että paljon on tullut kaikenlaisilla kuvantuhrakkeilla pilattua hakemuksia ja kutsukortteja. Harmittaa, jos joku on arvioinut tekemisiäni pelkkien kuvien perusteella. Ammattiosaamistahan pitäisi olla, että saa teoksistaan kunnon kuvat, ja voisi itse edes nähdä mikä kuva teoksesta on hyvä. Ja jos ei saa tehtyä hyviä kuvia, voi kääntyä ammattivalokuvaajan puoleen. Piirustus ei anna valokuvaajalle mitään anteeksi. Kuvankäsittelyllä pelastaa aika paljon, mutta jos lähtökohta on tuhru, niin ei onnistu kuvankäsittelykään ja työaikaa menee.

Sitä olen ihmetellyt, että vaikka kuva onkin ok, niin se on vain kalpea varjo alkuperäisestä, samankin kokoisesta piirustuksesta. Syy siihen voi olla hiilen pehmeys, joka ei valokuvapaperiin tartu. Mutta sehän olisi meidän hiilostajien onni. Hiili on samettia ja valokuva mitä lie muovia . Saavat vielä canoneitaan kehitellä, että tulostimesta lykkää hiilipintaa. Tussitöistä saa lähemmäksi alkuperäisen oloisia kuvia, mutta tussihan onkin paperilla hiileen verrattuna nahkaisempi, ainakin minun käsissäni. Paperistahan kyllä paljon riippuu. Siis hiilipöly täyttäköön työhuoneeni nurkat ja naamassa olkoon mustia läikkiä. Pitää hankkia tuhkaimuri, tavallinen imuri nostaa vain ikävästi hiilipölyn ilmaan. Imuri on myös hyvä, jos haluaa poistaa piirustuksesta hiiltä eli vaalentaa, jos pohja on kartonkia tai muuta vahvaa materiaalia.



Isku tajuntaan, 2001, 48 x 64cm, hiili, lyijykynä, kuivaliitu. Piirustus on ollut kuvaushetkellä vasen reuna ikkunaa kohti, niin että vasen puoli on sinertävämpi. Suhteellisen hankala saada tasainen paperin alkuperäinen sävy kuvankäsittelyllä.

Luonnos, piirustus, maalaus

Paperi, kivi, sakset -pelin ideaa voidaan soveltaa kaikkeen elämään liittyvään. Itse pohdiskelen luonnoksen, piirtämisen ja maalauksen eroja. Voisi ajatella, että pitemmälle viety piirtäminen voittaa luonnoksen, mutta maalaus voittaa piirtämisen, mutta maalaus häviää luonnokselle koska se voi muuttaa sitä, peittää uusilla ajatuksilla.

Pitemmälle viedyissä piirroksissa luonnosten käyttö on minulle hieman hankalaa, silloin jo valmiiksi lukittu ajatus ohjaa tekemistä ja jotain herkkyydestä häviää, jäljestä tulee helposti elotonta. Tuntuu, kuin aina viivan pitäisi olla vapaa menemään minne se vain yks kaks haluaa, ajatus on niin nopea reagoimaan ja vuorovaikutus tulee jo tehdyn analysoinnille ja tulevalle.

Luonnoksia on helpompi käyttää maalaukseen ja valööripiirtämiseen, nehän mitä ovatkin lähempänä toisiaan. Voisi heittää ajatuksen että puhdas valööripiirtäminen jota esim. Mika Karhu tekee ei ole piirtämistä ollenkaan vaan maalamista mustalla. Sitä paitsi, sehän on hidasta puuhaa.

Minulla on isoja piirroksia jotka olen aloittanut pienestä viivasta, joka sitten lähtee leviämään kuin home muodosten kuvioita ja hahmojakin. Sinne tulee sitten jopa jotain tapahtumaan liittyvää suodattuen niistä ajatuksista, joita tekemisen hetkellä on päässä pyörimässä. taii... ei sitten tule yhtään mitään, viivasto ei vain lähde pelittämään.


Näissä kahdessa kuvankäsittelyllä muokatussa luonnoksessa on käytetty samaa piirrustusta lähtökohtana.


Piirroksen valokuvaaminen ja tietokoneella tarkastelu voi aukaista umpiota, johon on itsensä piirtänyt, kuvankäsittelyllä voi tehdä kokeita onko aihiosta enää mihinkään. Tuloksena on sommittelua kuten mustia vyöhykkeitä, (möykkyjä) päällekäisiä kuvia tasoissa, väriä ja tietenkin sisältöjä. Ollaankin jo siirrytty maalaamiseen.

Tämä aikaisemmin kuvankäsittelyllä tehty luonnos piirrustukseen ei toteutunut lopullisessa teoksessa.