Haihattelua

Piilopaikka 2011 Haihatus

Haihatus -näyttelyn salliva ilmapiiri on nautinto myös osallistujalle. Kiireinen kesä ei ollut esteenä, kun näyttelyyn pyydettiin mukaan. Uusiin ihmisiin ja paikkoihin tutustuminen on aina mukavaa, varsinkin Haihatuksessa. Pitkästä aikaa tein vaijereihin ripustettavan piirustusinstallaation. Piirustukset suhteessa tilaan on se varsinainen juttu.Vintillä käydessäni ihastuin heti yhteen loukkoon, vaikka näyttelyn järjestäjät Merja Metsänen ja Raimo Auvinen olivat varanneet valoisan huoneen alakerrasta. Ripustusta tein kahteen otteeseen, koska sekä tila että idea muuttuivat, ja piirustukset, jotka ensimmäisellä kertaa toin mukanani eivät aivan uuteen ideaan sopineet. Toisella kertaa avajaisten alla ripustaminen sai loppusilauksen. Ripustuksessa on mukana muutamia kymmenen vuotta vanhoja piirustuksia uusien seassa, samalla teemalla.

Haihatuksen pihalla on myös jurtta

Haihatuksen sivut

Ossibussin sivut (jurtta)

Ars Jyrkkä

Pelastajakoira pelastaa tänä kesänä Jyrkkäkoskella

Ars Jyrkkä. Jussi Auliksen, Seppo Kääriäisen, Jukka Mularin, Leena Tikkasen ja Arto Väisäsen taidenäyttely Jyrkkäkosken ruukilla Sonkajärvellä 1.6.-4.9.2011.

Jyrkän ruukki on avoinna kesällä 15.5.-11.09.2011 ma-pe klo 9-19, la klo 10-20, su klo 11-18.
Jyrkäntie 1930, Sonkajärvi. Ruukintupa puh. 0440-743 000 tai 050-557 4634

Lätäköitä paperilla

Tussivesi valuu norona lattiakaivoon. Lattialla on papereita, joiden mustista lätäköistä heijastuu ikkunanäkymät. Hermoja on alkanut kiristämään, kun radioon on työn touhussa jäänyt jokin kaupallisista kanavista mölymusiikkeineen ja kaakattavine juontajapareineen. Ylen klassinen rauhoittaa. Kahvimuki kädessä on hyvä jäädä tutkiskelemaan aikaansaannoksia, tulisiko nyt parempi päivä? Eilen repeytyi iso paperi, kun märkä japaninpaperi ei kestä liikuttelua, siinä valui monen päivän työ hukkaan. Ehkä. Ainakin nuo repaleiset paperit vetävät mielenkiinnon uudelta tekemiseltä. Kohta lämpiääkin vesi liivatepohjaista liimaa varten, jolla saa palat yhteen. Puuttuvat osat tuovatkin työhön kaivattua tyhjää tilaa, repeytymät alkavat ilmaiseman asioita, joita olen jollain tasolla tavoitellut.

Montakohan metriä sitä tulee vedettyä viivaa päivässä? Kysymys ei liene relevantti, koska vain onnistuneilla töillä ja viivalla on merkitystä.Viivat ovat kuitenkin alkaneet sykkeröitymään vyyhteihin ja pyrkimään ulos  suorakaiteesta ja kaksiulotteisuudesta. Sienirihmastoon ei nyt tullutkaan hahmoa, eikä mitään muutakaan, en silti halua siirtyä abstraktiin, siksipä kollaasi saakin figuratiivisen osionsa toisesta työstä.

Ferdinand

Mustarastas, 2010

Siipi, 2011

Viestintuoja, 2009 (osa)

Ferdinand, kollaasi , 2008

Kuollut punatulkku muovisankossa

Samassa veneessä, 2010

Joskus tuleee piirrettyä lintuaiheinen teos. Ei siis mitään tarkkoja ja hienoja kuvia tyyliin von Wright, jonka linnut takertuvat jähmettyneinä jaloistaan oksaansa  kuin kukat alistettuna biologiseen tarkkailuun.
Lintulauta on lohdun alttari.
Lohtua liikkeen ja rytmin tarkkailussa, irtautumista omista maallisista murheista ja kiireistä katsellessa  nopeita lentopyrähdyksiä, joita ei oikein ehdi  tajuta. Hetkessä nuo kaiken symbolit ovatkin lentäneet tiehensä.
Nythän tosin onkin jo pönttöaika lintujen suhteen, saisipa tehtyä jokaiselle täällä lentelevälle lajille omansa. Oviaukot kahden millin välein.

Kurjasava koe

Valintojen mahdollisuus

Yllä piirustus purettavassa tehtaassa, idea ja kuva Johanna Väisänen, alla sama työ Forum Boxin seinällä
 

Joskus on käväissyt mielessä, että kaikkia niitä visuaalisia mahdollisuuksia, mitkä olisivat olleet käytettävissä en ole saanut tuotua teoksiini. Toisinaan olen junnannut jotain samaa, ehkäpä jo pitemmänkin aikaa. Taitaapa tämä ongelma olla vähän liiankin yleinen. Kuvataiteen tekemisessä valintojen mahdollisuus siitä, mitä tekisi on mittaamaton, koskien niin sisällöltöä kuin muotoakin.

Liian usein kuitenkin törmää tyypillisiin ja ennalta-arvattaviin lopputuloksiin teoksia ja näyttelyjä katsellessa. Ei jostain syystä osata tai haluta nähdä vaihtoehtoja. Syynä voi olla oman tekemisen paalutus tiettyihin koordinaatteihin, joissa ajatellaan rakenteen vain nousevan ylöspäin, eli laadun paranevan. Myös tekoväline voi tulla ongelmaksi. Se kun on opiskeltu ja mielletään, että se osattaisiin, mutta se alkaakin kahlitsemaan huomaamatta ilmaisua.

Yksi rasite lienee kapeakatseiset teemat näyttelyille, jotka otetaan kirjaimellisesti kuin juoksunaru koiralle kopin viereen, vaikka koiran vaisto vetäisi ties minne jäljille. Joillakin juoksunaru näyttää olevan raha, mitäs sitä nyt riskeraamaan uudistuksilla, jos työt menee hyvin kaupaksi.

Myös työhuonekeskeinen puurtaminen kahlitsee, varsinkin asenteella ahkeruus kovankin onnen voittaa, näin voi jumiutua tekemisessään samoihin kaavoihin. Temperamentti, kasvatus, niiden tähtien asento, minkä alla synnytään, elämänkohtalon, minkä hyvänsä tai kaiken vuoksi meistä myös muotoutuu erilaisia ajattelijoita myös taitelijakunnassa, toiset ovat taipuvaisempia vapaaseen ajatteluun, toiset takertuvat kaikenlaisin lillukanvarsiin ja jäävät karsinoihin ja kategorioihin. On selvää, mikä tukee minkäkinlaisia taiteellisia ratkaisuita.

Yllä piirustusinstallaatio Lahden taidepanimossa vuonna 2005, alla yksityiskohta lännenmiehestä ratsastamassa , paluu lapsuuden aiheisiin on joskus palkitsevaa.

Piirtäminen on askeettista työtä, jossa väline ei juuri sanele ehtoja sisällöille, vain ajatuksen lento ratkaisee. Toki lopputulos ei visuaalisuuden nykytekniikoille pärjää, mutta juuri se askeettisuus tekee siitä kiehtovan ja ajattoman. Sudenkuoppia piirtäminen on täynnänsä, tietenkin ne ovat siellä piirtäjän pään sisällä. Vaikkapa nyt meditaatiopiirtäminen, jossa viivan annetaan viedä ilman etukäteissuunnitelmia, niin että viivat ja niiden välit alkavat muodostamaan asiayhteyksiä ja hahmoja. Kun samat hahmot alkavat kerta toisensa jälkeen työntymään esille, ollaan jotenkin jumissa tai kehitetty maneeri. Niitä pitää karistaa ja muutenkin miettiä uusia ratkaisuja.

Sarjakuva olisi uusi mahdollisuus minulle, mutta ensin pitää rikkoa tuo pötkökuva/puhekupla -angsti mielestä tai keksiä siihen omat ratkaisut. Pötkökuvajuttua olen yrittänyt toteuttaa piirustusinstallaatiossa, mutta tekstiä ei vain ole vielä tullut piirustuksiin, tai se on ollut päälleliimatun kaltainen.

Piirustusinstallaatiot tarjoaisivat huikeat mahdollisuudet, mutta viime aikoina en ole niihin paneutunut. Olisi muitakin mahdollisuuksia, kuten esim. piirustusanimaatio, mutta taidan tarvita siihen sen uuden elämän. Väline tai sen osittainen vaihto ei kyllä itsessään tuo sitä kaivattua hulluutta, vaan voisi auttaa löytämään uusia mahdollisuuksia omista aivoistaan.

Hus näyttely!

Sain aikaiseksi kotini yhteyteen kakkostyöhuoneen, jonka eräs kollega risti piirustusputkaksi. Tarkoitus on tehdä tässä pieniä piirroksia. Ajoin kellarivarastosta kaiken turhan roinan Karttulantien varteen ja nyt on mukava vaikka keskellä yötä mennä piirtämään. Näyttelyn rakentaminen kahdella eri työhuoneella on uusi kokemus.


Kun valmistaa uutta näyttelyä, jonka tekeminen on yleensä tuollainen kahden vuoden periodi, se innostaa ajattelemaan uusiutumista, kehittymistä ja sitä, että se jotenkin myös huomattaisiin, vaikkapa myönteisen kritiikin tai ostojen muodossa. Lähtökohta on, että teen parhaani minkä pystyn. Mitä lähemmäs näyttely tulee, sitä enemmän se siirtyy oman elämisen ja perheenkin keskiöön, se alkaa myös syömään arkipäivän rutiiniin käytettäviä voimavaroja, ennen kaikkea aikaa (jota ei voi ostaa, vaihtaa eikä varastaa).

Pahimpana on pelko, että tuleekohan tästä näyttelystä yhtään mitään. Tähän ei ole auttanut lopullisesti mikään ammatillinen ote tai kokemus, koska uutta luodessa ollaan aina päivän vanhoilla jäillä.

Viimeinen voiman ponnistus koko prosessissa on näyttelyn ripustus, johon kuuluu teosten pakkaaminen ja kuljetus. Näyttelytilassa töiden näkemisessä on aina oma jännityksensä. Ripustuspäivät ovat rankkoja, mutta myös palkitsevia. Avajaisissa voi olla jo hieman juhlatuulella, muttei liikaa maistissa, koska silloinhan sitä pitäisi olla edustavimmillaan.

Sitten alkaakin pimeä jakso, joka kestää näyttelyn ajan ja sen jälkeenkin. Voimavarat ovat ihan finito, pukkaa näyttelymasennusta tyhjän olon muodossa. Näyttelyä edeltävä viimeinen rutistus on johtanut siihen, että muut asiat ovat hoitamatta. Sotkut kaatuvat päälle paitsi työhuoneella niin myös kotona, kaapit ovat sekaisin, laskut maksamatta, kirjaston kirjat palauttamatta ja armotta molemmat myöhässä. Oma fyysinen kunto raihnainen. Lapset kiukuttelevat, kun ei ole ehtinyt olemaan heidän kanssaan. Koirakin lenkittämättä kunnolla ja levoton.

Yleensä se hiljaisuus, mitä suurimmalta osalta näyttely tuottaa (myös yleisellä tasolla), on sitä, ettei näyttelyn tiimoilta kuulu yhtään mitään, eikä tapahdu mitään, ostoja tai muuta. Kaikki alkaa tuntua turhalta ja mitättömältä. Tuttavien kehut aiheuttavat aivan päinvastaisen reaktion, kuin mikä on ollut niiden tarkoitus. Riutunut mieli alkaa pohtimaan oman tekemisen pienuutta, koko kuvataiteen arvostuksen puutetta, pian koko elämisen järjettömyyttä.

Tuloksena lopulta oman taiteen eksistentiaalinen kriisi, joka voi johtaa masennukseen. Ajatuksiin hiipii, että onkohan näyttelyni mistään kotoisin , onkohan se ihan vetelää paskaa (termi lainattu kollegalta).

Jos näyttely on vielä omasta mielestäkin näinä epätoivon hetkinä hyvä, niin alkaa pohtimaan, eikö se sitten riitä, vai riittääkö mikään. Vai onko itse väärä henkilö teosten takana, kun ei ole enää mikään nuori lupaus, ja taidekoulutuskin on hankittu jossakin aivan muualla kuin ykkösrivin oppilaitoksissa. Pitäisikö olla myös henkilönä kiinnostavampi. Vallitsevana tuntuu olevan poststrukturalistinen näkökulma, eli tekijä ja hänen taustansa ovat vähintään yhtä tärkeät kuin teosten laatu, jota on jo yksin vaikea mitata. Eli siis kuka tekee on tärkeintä, ei teokset. Ikä, taideopinnot, sukupuoli, julkisuus, ym. Olenko väärä henkilö, vaikka teokset olisivatkin oikeat?

Olen sopinut seuraavan gallerianäyttelyn Helsinkiin elokuuksi 2011. Nyt olen päättänyt, että en ala vouhottamaan ja intoilemaan, enkä ota mitään stressiä. Näyttelytyöt, kutsarien postitus ym. saavat olla valmiina kuukautta ennen avajaisia, enkä odota näyttelyltä yhtään mitään. En odota mitään yllätystä, enkä pidätä hengitystä kun luen Hesaria. Vaikenemista vaan, odotan vain menoja, siis rahan menoa. Nyt otetaan rennosti.

Työmoraali on kyllä korkealla, eli on tarkoitus saada aikaan paras oma näyttely ja kehittyä tekijänä, saada myös uusia hyviä töitä aikaiseksi, mutta jos ei sellaista synny niin sitten syntyy jotakin muuta. Lopulta kuitenkin elämä on itsessään tärkeintä, ei näyttelyt (= työnteko). En tiedä onnistuuko se. Siksi lähdemmekin perheen kanssa näyttelyn jälkeen Grassinan residenssiateljeehen syyskuuksi. Sieltä on hyvä sukkoloida myös Venetsian biennaaliin, ym. renessanssin hienouksia, unohtaa koko oma näyttely, kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan.

Vaikuttaisi siltä, että tämä kaikki on hyvinkin yleistä kuvataiteilijoilla, mutta asiasta ei ole juurikaan puhuttu.

Kritiikitön päivä, 90x80 cm, hiili ja gesso vanerille, 2007

Avajaisten jälkeen, 2oo9

Hus näyttely, 1999


Kukituskone 2009

Avajaisissa, luonnos