keskiviikko 18. huhtikuuta 2012

Leivänjuuri

Leivänjuuri, (äidilleni), tussi ja hiili nepalinpaperille

100% ruis, leivänjuureen tehty ja paistettu kiviarinalla, kantapalasta kova vääntö

tiistai 17. huhtikuuta 2012

Kollaasi kestää

Plop plop kuplakisa






Tylsä teroitin katkoo hiilikyniä eikä piirtämisestä tule mitään. Mattopuukko on paras, mutta yksi terottimella tehty kynänkärki tarvitaan,  joten piirtämisen voi unohtaa. Sytöspinkka kutsuu kollaasikokeiluihin, löytäämään kaksi erilaista maailmaa, erilaisia papereita ja sävyjä vuorovaikutukseen. Piirtämiseen voisi rinnastaa myös muuta materiaalia ja tavaraa, vaikkapa valokuvia. Mahdollisuudet tuntuvat pohjattomilta.

Elämä tuntuu välillä leikkaa ja liimaa -kollaasilta, palasista tehdyltä. Hyytelöittämisaineella kiinnitetyiltä pinnoilta, jotka kuivuttuaan käpristelevät ja kokonaisuus näyttää paskartelulta. Voisi myös ajatella hetkessä tapahtuvia päällekkäisyyksiä arjessa, jotka kollaasinomaisesti laulavat kaksi- tai usempiäänistä laulua mielessä.




Jäätymisraja nolla astetta, tuloillaan.
 Kollaasi on ollut jonkunaikaa koeliimauksessa eli hepissä ja siitä osittain irronnut

Jäätymisraja nolla astetta,
 Kollaasi kollaasissa, eli ylhäällä oleva valmiina ja ikkunassa



Jaloin rakkaus,
 Liian samankaltaiset kuvat vain jatkavat piirrosta


Kärsämö, kollaasi

keskiviikko 22. helmikuuta 2012

Ihmeparaneminen


Ihmeparaneminen, 2011-12 hiili nepalinpaperille  liimattu puuvillakankaalle 190x 240cm


Kohinoor leijuu gallerissa kun ripustan näyttelyä. Galleristi tuskailee fiksatiivin hajua vaikka suihkutin sitä tunteja sitten aamulla työhuoneellani. Ainetta voisi vaikutuksesta päätellen käyttää kloroformin korvikkeena.

Itse hieman flunssaisena ja pää pyörällä sain vääntää töitä väsymyksen rajamailla. Näissä hommissa kun ei sairaslomaa voi itselleen antaa näyttelyä edeltävinä päivinä, varsinkin jos piirustukset kaipaavat vielä virittämistä, loppusilausta.



Yleisnäkymää
Vasemmalta Hidas Koira, ulkona reipas kävelijä ja oikealla Vieremän Koitto

Avajaispäivän aamuna ei tyrmäävää fiksatiivin hajua enää ole, ja luonnonvalo kylpee galleriatilassa valaisten työt tavalla, jota keinovalo ei ikinä voi korvata. Hetki jolloin näkee näyttelyn valmiina on palkitseva.


Pelastajakoira pelastaa nyt kadullepäin



Ihmeparaneminen ja Veivareita ja korentoja

Kanttarellimaa, 2012, 90x200




Teosten nimetkin on tällä kertaa etukäteen mietitty ja voi mennä kotiin lepämään muutamaksi tunniksi, lähinnä konkretisoimaan väsymystään. Tekisi mieli jäädä sänkyyn, mutta omiin avajaisiin on mentävä vaikka pää kainalossa.

Avajaisissa ei väsymystä huomaa, sali on täynnä väkeä ja tunnelma on hieno. Vasta illalla meinaan nukahtaa ravintola Sampon ruokapöytään parin viinilasillisen jälkeen. Kymmeneltä kotiin omista avajaisista, en olisi uskonut.



Jäätymisraja, 2012, 189x150cm, kollaasi

Lähentely-yrityksiä laajenevassa maailmankaikkeudessa, 2012, 50x65cm

lauantai 11. helmikuuta 2012

Näyttely




Ystävyys

Mikä meno, mikä veto, mikä lento

sunnuntai 6. marraskuuta 2011

Marras

Lätäköitä paperilla, työn lumo muuttui kun tussi kuivui


Marras on kuin hiiltä ja tussia märälle paperille, jossa vesi tiivistyy pisaroiksi tyhjyyttä kohden haroittaviin oksiin harakalla tai ilman, se on piirtäjän kuu hillityin värein. Miten kauan pitää elää ennen kuin marraskuun kauneuden tajuaa?


Pyöräilen sumussa ja  aamupäivän pilvihämärässä  kuin suuressa piirustuksessa työhuoneelle, jossa rapsautan  putkivalot päälle huomatakseni niiden räikeyden rikkovan lumouksen, siksi sammutankin ne heti. Himmeässä luonnonvalossa voi sentään tihrustaa puolivalmiita töitä kahvin tippuessa ja korahdellessa keittimessä. En kaipaa putkivalohoitoa, vaikka jossain vaiheessa ne kuitenkin on sytytettävä, kun alkaa töihin, siis fyysisessä mielessä. Aiheen valitsen nyt ihan muusta kuin marraskuusta, tai saahan se olla näyttämönä valosta pimeään  kahden ihmisen  vuorovaikutteisessa  toiminnassa.




Marraskuuta ei tarvitse piirtää, niistä vaan tulee sellaista riisuttua elämää.

Päivän mietelauseesta

Matomies marras

Taakseen katsomatta



Unessa  kontattu  marraskuu

lauantai 29. lokakuuta 2011

G 12 Kuopio


Pentti Meklin  ajavaisnäyttelyssä. Kuva Sari Hakala
Kauniina elokuun iltana on G12-galleria täynnä ihmisiä ja parveilee heitä myös ulkona shampanjalasit kädessään ja suut messingillä. Kirkkopuistoon ja kauas Minna Canthin kadulle hohkaa ikkunasta keltaista valoaan Pentti Meklinin iso maalaus. On uuden G12 tilan avajaiset Vitriininä tunnetussa talossa Kirkkopuiston laitamilla.

On myös juhlahetki kuopiolaiselle kuvataiteelle, sillä kaupunkiin on saatu hieno galleria. On valoa, tilaa, raikkautta.  Tuoreen maalin hajun erottaa niin seinistä kuin niillä riippuvista maalauksistakin. Väkijoukko on  saanut sisällä lämpötilan nousemaan, jonne yritän  puskea kun juhlapuheet on puhuttu. Meklinin seinänkokoset maalaukset kutsuvat.

Galleristi Anni Koskista oli mukava onnitella ja toivottaa menestystä ja hienoja näyttelyjä. Olisipa hän siinä tilanteessa voinut vaikka tuulettaa lattialla kädet V-asennossa, kuin  lisäajalla ratkaisevan maalin tehnyt pelaaja.

Tila hengittää keskeisellä paikalla taidetta ja valoa kaupunkiin, joka on suorassa vuorovaikutuksessa ihmisiin. Vertailuna vaikka kammiomainen Kuopion taidemuseo pankin synkässä kivijalassa, joka ei kutsu eikä houkuta spottivalomaailmaansa, ainakaan kaupunkilaisten olohuoneena.

http://www.galleria12.fi/

Sami Korkiakoski  ja Ville Laaksosen näyttely oli lokakuun alkupuolella

Susanne Gottberg 18.10-6.11


lauantai 22. lokakuuta 2011

ILLUMInations


MUISTIINPANOJA VENETSIAN BIENNALESTA 2011
 

 Kanavan rantaan rakennettu  kuvitteellinen pesupaikka Taivanin paviljongin
yhteydessä tarjosi kauneinta Illumia Venetsian Biennalessa

 
Valaistus ja kansallisuus, hmm? Kävelen Giardiinin pääsalia kohden, jota viitoittavat sekavasti kallistuneet lipputangot ja pääsalin seinään on noin kahdeksan metriä korkeilla kirjaimilla kirjoitettu vapaasti sinisellä: ILLUMInations. Iso okranvärinen panssarivaunu aukiolla ylösalaisin ei hätkäytä, ajattelen että helppoa mutta kallista.


Giardiinin pääsali
Flyn Foulkes

Sukellan ensimmäiseen tielleni osuvaan paviljonkiin. Sen labyrinttimäinen tila on täynnä ahtaita sokkeloita, terävillä lasinystyröillä peitettyjä kulutustavaroita, ilmastoteipillä vuorattuja autonrenkaita, lasi tuntuu viiltävän myös verkkokalvoa kun vastaan alkaa tulla valokuvia ja videoita väkivaltaisesti kuolleiden ruumiista, kuin riistokapitalismin uhreina. Tästä skitsofrenisesta tunnelista, päätä vinoon vetäviä tavaroita puskevasta koneesta ei löydä ulos, ei sitten millään ja viimein ovelle päästyäni huomaan, että teos on Sveitsin Thomas Hirschhornin Crystal of recitance.

Ulkona odottaa hätkähdyttävä ääni, joka on äsken näkemäni tankin telaketjujen aikaansaama. Telaketjut pyörivät nyt rautaisella metelillä ulkokahvilan vieressä. Tuollaisella äänellä eikä niinkään ammutuilla kranaateilla on hallittu psykologisesti kaupunkitiloja, vaikkapa nyt Prahassa 1968. Kaiken kruunaa juoksija joka käyttää telaketjua juoksumattonaan, kuin julistaen: Älä pelkää tankkeja.


Älä pelkää tankkeja
Muutaman valjun paviljongin jälkeen pahaa aavistamatta (tai pareminkin hyvää) menin Saksan Fluxus oratorioon, biennalen todelliseen luksukseen, joka pauhaa kirkkotilassa omaa saarnaansa valokuvin, maalauksin ja kaitafilmimäisin videoin hävityksestä, sorrosta ja tuskasta peilaten kansakunnan viime vuosisadan historiaa.

Kansakuntien kipupisteet ja glitter ovat sulassa sovussa, kun Fluxuksesta siirtyy viereiseen Korean paviljongin kiiltävään posliiniseen maailmaan ja maalattuun kukkaloistoon. Peileistä heijastuu toinen peili pakenevana pötkönä, johon vielä videolla ammuttu luoti toistaa ulottuvuuksia. Jopas on temppu keksitty.


Korean korea Pieta
 
Peileillä on myös saatu aikaan sitä seuraavaan Japanin paviljongin Tabaimon Teleco-soupiin näyttävyyttä. Tuloksena on upea animaatio kaupungista ja vedestä, joka vyöryy myös päälle, sieltä en meinannut saada tytärtäni pois, kuten en myöskään kaupungilla olleesta mangamaisesta Future pass -näyttelystä.



Japanin Teleco-soup

Capuccinon ja paninin jälkeen on palattava fiilistelemään johonkin herkkään teokseen, Tsekin paviljongin Dominick Langin teos on yksi lajinsa kiinnostavimmista: sosialistista realismia kantavan tsekkoslovakialaisen isän ja nykyisen tsekkipojan vuoropuhelu. Kiinnostavuuden luo kahden eri aikakauden herkkä lomiutuminen toisiinsa, isä Jiri Langin veistokset ja menneisyyden työhuone pojan käsittelyssä.

Tilaan on saatu jotain koskettavaa, lämpöä, muistoja ja ymmärrystä. Isän työhuone Venetsian biennaleen jo ajatuksena lumoaa valona kansallisuudessa. Kummasti taiteessa sellainen, joka ei välttämättä pyrikään hätkäyttämään vaan toimii hiljaisella olemuksellaan, antaakin ajatuksia ja kosketuspintaa syvempään kokemiseen. Kuinkahan moni kävijä sulki silmänsä ohikävellessään ajatellen, että tällaistako sitä vielä siellä  tehdään.


Jiri Langin veistos ehkäpä 70-luvulta Dominick-pojan käsittelyssä
Tsekkiä tämäkin



Serbian paviljonkissa olisi katsottavaa pitemmäksikin aikaa


         Askel veisi jo muualle, kun katse kohtaa satunnaisen ihmisen Brasilian
Artur Barrion teoksen ääressä.

            Teosten lisäksi on mukavaa katsella myös muita ihmisiä ja sitä,
miten he ottavat teokset vastaan.
Arsenalessa  This not a game - teksti seinässä aloittaa Italian parjatun osaston, josta minä taas tykkäsin kovastikin. Parinkymmen italialaisen nykytaiteilijan teokset tarjoavat mielenkiintoisen läpileikkauksen siitä, mitä Italiassa nyt kentällä tehdään. Paviljongin ripustus oli myöskin ennennäkemättömän hauska, muttei runsaudessaan sopine taiteeseen kuolemanvakavasti suhtautuville. Italian osuus päättyi mafiaa käsittelevään historiikkiin verisine kuvineen ja valaistuksineen.


Maalaus Italian paviljongissa


Italian näyttelyripustus oli kiinnostava



Neljän-viiden päivän kiertäminen Giardinissa, Arsenalessa ja kaupungilla kartan kanssa käy henkisen ja fyysisen puutumisen rajatiloilla. Odotuksena, tarjoaako seuraava tila tai paviljonki suurta elämystä, vastaanottokyky alkaa pettää, kun koko kaupunki on niin visualinen ja monet näyttelytilat upeita jo ilman teoksiakin.


Myös silloinkin, kun ei ole menossa mihinkään vaan vaikka etsimään ruokakauppaa, joku teoskokonaisuus putkahtaa vastaan. Niin kävi, kun ensin ostin tuoreita vihanneksia kanavan rannalta vihannes- ja hedelmänmyyntiveneestä. Selän takaa löytyi Bangladeshin paviljonki, jossa oli hieno sikainstallaatio, kuin hukkuvia possuja rautahäkeissä. Niiden hiljainen ääni seurasi pään sisällä pitkälle kanavanrantaa kävellessäni.